Oikeastaan mä palasin takaisin samaan vanhaan, treenivihkoon. Hajutreeneistä mä olen pitänyt vihkopäiväkirjaa alusta alkaen, mutta nyt otin käyttöön treenivihkon myös tokoon. Me ollaan nimittäin ajateltu vihdoin ja viimein tehdä asioille jotain. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että hajutreeneistä meillä on ollut pakkastaukoa. Muutamat purkkiradat ollaan tehty kotona, mutta maanantaitreenit on ollut tauolla kovien pakkasten takia. Pakkaspäivinä olen puuhaillut lähinnä olkkaritokoa ja ruokakuppitokoa eli vähän jotain pikkupuuhastelua.
Syksyllä me käytiin pari kertaa Koirakoutsin hallilla muutaman ikaalilaisen agikaverin vuokraamalla treenivuorolla paikkaamassa jotain poissaolijaa. Nyt yksi joutui työaikojen vuoksi perumaan vuoron ja multa kysyttiin, että ottaisinko sen paikan nyt kevääksi. Kauaa en miettinyt, kun sanoin, että joo. Nyt me siis käydään joka toinen viikko hallitreeneissä agilityhallissa. Mä olen asennoitunut siihen nyt paremmin kuin syksyllä. Me harjoitellaan häiriönsietoa. Me harjoitellaan sitä ihan tosissamme. Mahla ei kestä sitä, että muut treenaa agilitya vaan kiihtyy siitä itse kovin. Varsinaisesti tokoliikkeitä yms. ei paljon ehditä treenaamaan, mutta sitäkin tärkeämpää on häiriöharjoittelu ja malttaminen (=hiljaisuus). Edistystä on ainakin se, että Maa ei kyttää esteille eikä säntäile niille tai aksaa treenaavien koirien luo. Ja ajoittain saadaan sitä malttamistakin treenattua ihan oikeasti. :)
Ääntelyyn mulla ei ole kovin paljon aseita, vaikka aksan poisjäänti yhdistettynä hajutreeneihin on selvästi opettanut Mahlalle, miten se pystyy itse rauhoittamaan itsensä. Siitä on selviä tuloksia tokotreeneissä nähtävissä. Tällä hetkellä se osaa malttaa perusasennossa. Se on jo paljon lähtökohdat huomioonottaen! Mä en ole ohjatuissa ja maksetuissa tokotreeneissä käynyt oikeastaan koskaan, mutta nyt mä päätin, että jos me oikeasti halutaan edistyä ja tehdä ääntelylle (häiriönsietokyvylle) jotain, niin pakko treenata ja pakko hakea apua. Niinpä ostin Koirakoutsille kuuden kerran kortin. Mihinkään valkkuryhmään ei mahduttu, mutta kouluttaja lupasi ilmoittaa, kun joku on poissa ja päästään tilalle. Ja viime viikolla heti jo käytiinkin treenaamassa. Ja se teki hyvää! Meillä on toivoa vielä. Häiriöt paineistaa Mahlaa ja ääntely tulee pitkälti siitä. Paikkamakuissa sen huomasi hyvin selvästi. Niitä on erityisesti harjoiteltava. Myös odottamiseen ja sen harjoitteluun löydettiin nyt maltti ja oikeastaan myös välittömiä tuloksia. Tosin odottelu on vähän erilaista tokokentällä kuin aksakentällä, jossa toiset juoksee Maan rakastamilla esteillä.
Hajutreenitkin aloitettiin tällä viikolla taas. Otettiin Seijan hallilla purkkirataa. Paikalla oli vain kaksi (ja puoli) koiraa, joten vaihdot oli nopeita ja treeni erittäin tehokas. Mahla oli selvästi rauhallisempi ja keskittyneempi hallilla kuin kotona purkkiratatreeneissä. Purkkiradat kotona ovatkin olleet jo hetken kovin levottomia ja Maa ei malta keskittyä. Vieraassa paikassa (ja vieraalla etsittävällä hajulla) Maa keskittyi hienosti! Eli ei huolta, Maa kyllä tietää, mitä tekee.
Kun olen pyörinyt samoissa treeneissä aksaavien koirien kanssa, itselleni nousee niin kova halu päästä aksakentille. Ei vain sen takia vaan myös monista muista syistä mielessä pyörii pennun ottaminen. Mä en ole täysin vakuuttunut, että Mahlan kanssa samassa taloudessa voi asua toista koiraa, mutta toisaalta mä näen myös sen aivan yhtä mahdollisena kuin mahdottomanakin, joten haluaisin yrittää. Töitä olen valmis tekemään sen eteen, että hommat sujuisi eikä tilanne olisi stressaava kaikkien (niin koirien kuin ihmisten) kannalta. Olen miettinyt, miksi Mahlan ja Mustin välit olivat sellaiset kuin olivat ja näin jälkiviisaana havainnut monta asiaa, jotka siihen varmasti vaikuttivat. Musti oli vanhempi narttu, joten lauman luonnollinen johtaja. Musti vaan ei ollut johtaja-ainesta ja Mahla taas dominoiva, joten Mahla halusi olla pomon pallilla ja olikin. Me ihmiset vaan tultiin väliin ja pidettiin Mustia johtajan asemassa ja sen vuoksi Mahla varmasti pyrki vahvistamaan koirien välillä omaa johtajuuttaan. Ja kyllähän ne Mahlan kasvaessa ja etenkin viimeisen parin vuoden aikana tulivat toimeen niinkin hyvin, että kerjäsivät samassa ruokapöydässä eikä Mahla yhtään yrittänyt ajaa Mustia pois ruoka-apajilta. Siksi uskoisin, että jos pentu tulee, se on automaattisesti lauman pahnanpohjimmainen ja Mahla saa itseoikeutetusti johtajanpaikan. Sen tuskin tarvitsee siitä taistella tai sitä mitenkään erityisesti osoittaa, joten lauma voi toimia hyvinkin sopuisasti.
Mulle on jotenkin tärkeä asia, että kun pentu tulee niin sille pitää olla aikaa. Mä haluan tehdä erityisen paljon pennun kanssa ja luoda sille mahdollisimman hyvät eväät tulevaisuuden kannalta, etenkin meidän välisen suhteen osalta. Nyt olen vielä opiskelija ja ensi lukuvuonna mulla on luvassa paljon itsenäistä opiskelua ja vain vähän pakollisia labrapäiviä koululla, mulla olisi aikaa pennulle. Mahlankin kanssa opiskeltiin paljon niin, että kun pentu nukkui, mä luin ja tein hommia ja kun pentu heräsi niin puuhailtiin hetki jotain. Kaupungissa ollaan nyt ja ainoa, mikä siinä pelottaa on Mahla. Alkaako Mahla vahtia, jos lauma kasvaa? Nyt se ei juurikaan reagoi käytävästä kantautuviin ääniin. Maalla se vahtii enemmän, mutta ei siitä vahtikoiraksi ole silti.
Kesällä meillä olisi myös mahdollisuus olla maalla, jossa sisäsiisteyskasvatus olisi huomattavasti helpompaa ja muutenkin tilaa enemmän kuin kaupungin kaksiossa. Siltä varalta ajattelen näitä, että jos Mahla ei heti alussa syty hengaamaan koko ajan pennun kanssa vaan haluaa omaa rauhaa. Ja vaikka meillä kerrostalon ovesta pääsee suoraan metsään niin on se vähän eri asia kuin maalla oma piha, pellot ja metsät, joissa ei tarvitse olla varuillaan muiden koirien ja ihmisten takia. Olisi ainakin vaihtoehtoja selvitä tilanteista, jos kaikki ei mene ihan suunnitellusti. Muistelen tässä Mahlan yksinolonopettamista, me oltais saatu häätö jokaisesta kerrostalosta, jos olisi pitänyt kerrostalossa olla sen pikkupentuaikana. Se huusi suoraa huutoa just niin kauan, kun oltiin poissa. 8-kuisena kun muutettiin kaupunkiin se oppi olemaan hiljaa eikä kertaakaan ole kerrostalossa jäänyt huutamaan, kun pois olen lähtenyt eikä kertaakaan huutanut, kun olen takaisin palannut.
Jannella ei ole toista koiraa vastaan mitään, mutta tottakai hänkin vaatii, että sen pitää olla tarkkaan harkittu päätös. No, koiraa en ota kuin tarkkaan harkiten. Janne tykkää ulkoiluttaa Mahlaa ja leikkii kotona ehkä enemmänkin kuin mä Mahlan kanssa, mutta varsinainen vastuu on mun eli sikäli nämä päätökset on mun käsissä.
Mustin jätettyä meidät, vanhemmillani on kovin yksinäistä ilman koiraa. Olen tässä yrittänytkin seurailla, että josko sopiva aikuinen koira olisi jossain vailla kotia. Pentua he eivät kouluta, mutta olen vähän mietiskellyt, että ehkä se pentu ei kuitenkaan ole ihan mahdoton ajatus, jos mä pystyn olemaan kasvatuksessa mukana alussa ensimmäisten kuukausien aikana. Aikuisista koirista kun ei oikein ikinä tiedä, millaisia ne ovat kodinvaihtajina...
Tulipa ajatuksia. Mahlan tultua mun ensimmäiset ajatukset ihan oikeasti toisesta koirasta tuli vasta Mustin kuoltua viime syksynä. Agilityn päättymisen jälkeen pennusta puhuivat treenikaverit ja muut, mutta mulla ei ollut mielessäkään ottaa oikeasti pentua. Ja söpöt pennuthan nostaa pentukuumetta aina, mutta ei kuitenkaan niin, että tosissani ottaisin sellaisen perusteella pentua itselleni. :) Voi ihan hyvin käydä niin, ettei meille tule pentua vielä aikoihin, mutta voi olla että tulee. Tuleeko se meille vai vanhemmilleni, sitäkään en tiedä. Katsotaan miten käy. Kuin siat säkissä tuli Musti ja tuli Mahla, molemmat mulle niin sopivia koiria. Mahlanlaista persoonaa ja synnynnäistä harrastuskoiraa tuskin tulen saamaan, mutta jokainen koira on yksilö ja kopiota en haluaisikaan.
