Id-jatkis osa 6, omaa pohdintaa ilmaisusta

Me ollaan oltu toista viikkoa tekemättä mitään. Syy löytyy minusta ja siitä, että olen sairastanut. Parempi puolisko on vienyt koiria lenkille, joten siltä osin ne ovat kyllä saaneet tekemistä. Kotona ollaan kuitenkin vaan maattu kaikki kolme. Monena päivänä olen miettinyt, että tekisin vähän pientä esine-etsintää, mutta oma olo on kuitenkin ollut niin heikko, etten ole jaksanut vääntää itseäni ylös.

Viime viikolta mun onnekseni siirtyi id-jatkiskerta tälle viikolle. Tiistaina treenailtiin Elon pihalla ja jatkettiin siitä, mihin viimeksi ihmispurkkiksella jäätiin. En kirjaa treenejä ylös vaan ainoastaan pohdiskelen joitakin asioita.

Ilmaisu nousi tänään treeneissä esille. Meillä ei ole mihinkään opetettu erikseen ilmaisua ja oikeastaan edelleen olen sitä mieltä, etten mitään ilmaisuja haluaisi opettaa. Mun ihanne näissä hommissa olisi se, että koira tekee oman hommansa ja mä opin tulkitsemaan sitä. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä johtuen, että tilanteet eivät ole identtisiä toistensa kanssa ja mä haluan monipuolisen osaajan koirasta enkä tiettyjen tilanteiden hallitsijan. Opetettuja käytöksiä koira saattaa alkaa tarjota esimerkiksi väsyessään. 

Esimerkiksi esineen ilmaisun opetuksessa tulee kysymys siitä, mikä on esine. Kuinka lähellä esinettä pitää olla? Entä jos koira ei pääse esineelle, pitääkö se ilmaista silti? Entä vahva hajujälki, penkki, jolla jäljentekijä on pysähtynyt ja kuluttanut aikaa? Mä pidän yhtä tärkeänä asiana osata lukea koirasta, että se on lähellä esinettä kuin että se ilmaisee esineen.

Toisaalta opetetulla käytöksellä saa hallittua ei-toivottuja koiran omia käytöksiä. Meillä esimerkiksi Mahlan ei-toivottua käytöstä on hyppiminen ihmisiä vasten, siis myös maalimiehen päälle hyppiminen. Hyppiminen on mahdollista kitkeä pois mielestäni helpoiten sillä, että tilalle opetetaan jonkin muu käytös. Mutta haluanko opettaa maalimiehen ilmaisun jotenkin tietyllä tavalla? Haukkumista, rullaa yms. en missään nimessä, se olisi hyvin epäkäytännöllistä kaupungissa. Mikä sitten olisi ilmaisu, joka toimii sekä liinassa tehtävässä etsinnässä että hakutyyppisessä etsinnässä? Itse asiassa ilmaisun opettamiselle tulee tarve vasta, kun koira katoaa ohjaajan näköpiiristä, koska silloin ohjaaja ei pysty tulkitsemaan koiraa.

Mä olen siinä mielessä ehdoton koirankouluttaja, että vaadin koiralta opetettuja asioita. Näin kuvittelisin tekeväni ilmaisunkin kanssa, jos sellaista opettaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että ilmaisun olisi aina oltava ilmaisu riippumatta tilanteesta. Ja tilanteita on monenlaisia: ihmispurkkista, jäljen päässä oleva maalimies, metsässä kököttävä maalimies, raksaetsinnöissä, raunioilla...

Ei, en keksinyt vieläkään ratkaisua. Mennään siis kuten tähänkin asti, koiraa lukemalla. :) Asiat eivät ole yksinkertaisia, kun ei ole koesääntöjä, joiden takia opettaa asioita tietyllä tavalla. Tai edes ne koiralle eteentulevat tilanteet eivät ole samanlaisia treenistä toiseen. Mutta se juuri tästä tekee niin mielenkiintoista. Kokeillaan, onnistutaan, epäonnistutaan, opitaan.

Tavoitteet ja suunnitelmat

Viime maanantaina istuttiin tunnistusjälkiporukan kanssa alas tarkoituksena suunnitella porukalla kevään treenaamista. Melkeinpä kaikki aktiivit olivatkin mukana. Yhteinen pohdinta kunkin tavoitteista, yleisistä tavoitteista, ylipäätään eri ihmisten mielipiteistä ja toiveista teki erittäin hyvää. Treeneissä me paljon puhutaan ja suunnitellaankin, mutta tällainen rauhassa kaikkien kuunteleminen teki erittäin hyvää.

Mitään konkreettista suunnitelmaa, että mitä milläkin viikolla harjoitellaan tai kuka treenit suunnittelee, ei tehty. Todettiin, että meillä on niin eri tasoisia koiria ja jokaisella on eri tarpeet, että mitään yhteistä suunnitelmaa on vaikea tehdä. Ja olenhan sen huomannut monesti itsekin, kuinka seuraavien treenien aihe vaihtuu, muuttuu tai jalostuu edellisten treenien perusteella. Joskus ajattelin, että keskitytään pehmeiden alustojen treeneihin ja ensimmäisen varsinaisen hurlumhein jälkeen totesin, että seuraavaa vastaavanlaista ei tehdä aikoihin. Treenien suunnittelu on niin koirasta kiinni.

Paljon hyvää me saatiin aikaiseksi ja uskon, että myös motivaation kasvatuksena kyseinen palaveri toimi oikein hyvin. Mä sain ideoita ja vahvistusta sille, mitä olen itse ajatellut. Aiemmin, kun olen Mahlan tavoitteita miettinyt ylipäätään tälle harrastukselle, on yksi kirkkaimmista tavoitteista ollut Mahlan keskittymiskyvyn ja rauhallisuuden kasvattaminen. Nyt mä oikeastaan en sano sitä enää ensimmäiseksi tavoitteeksi, koska siinä on menty niin hurjasti eteenpäin. Enää se ei ole niin häiritsevä ongelma. Nyt mä ajattelen tavoitteeksi oikeastaan kummankin kanssa saada monipuolinen etsijäkoira, joka selviytyy erilaisissa tilanteissa, häiriöissä ja ympäristöissä. Ja että mä opin lukemaan sitä.

Tuhkan kanssa kriittisempi lyhyemmän ajan suunnitelma on saada jälkityöskentelyyn lisää keskittymistä. Tuhkahan bongailee ympäristöä paljon. Tietysti sillä on teiniajat meneillään, joten muutaman kuukauden päästä sen tekeminen voi olla eri näköistä jo ihan aikuistumisenkin takia.

Mä vaan tulen kahden koiran probleemaan. Mahla tarvitsee häiriöllisiä keskustajälkiä ja Tuhka juuri päinvastaista eli jälkiä paikoissa, joissa ei ole ulkopuolista häiriötä (ihmisiä, koiria, liikennettä). Tämä tarkoittaa sitä, että samoissa treeneissä on vaikea saada kummallekin koiralle sellaista harjoitusta kuin haluaa.

Mä olen itse ajatellut nyt keväällä kokeilla myös treenien jaksottamista. Jaksottamista mä olen tehnyt muissa harrastuslajeissa ja purkkiratatreeneissä, mutta en oikeastaan jäljellä. Tarkoitan jaksottamisella sitä, että yhden viikon aikana tehdään useampi jälki, jossa voidaan vahvistaa esimerkiksi jotakin teemaa. Sen jälkeen pidetään jäljestä viikon parin tauko ennen seuraavaa jälkijaksoa. Se olisi mielestäni kokeilun arvoista ja mulle täysin mahdollista, koska mulla ei mitään sovittuja treenejä ole vaan hallitreenit yms. ovat hyvin satunnaisesti.

Tuhkan ensimmäinen vuosi

Aika on mennyt nopeasti. Meidän pikkumies ei ole enää pikkumies vaan juniori, raastava teini. Sen 1 v. -synttärit on tänään ystävänpäivänä. Onnea myös kaikille sisaruksille!

  

Suloinen pikkumies huhtikuussa, kun se muutti pohjoisesta maasta tänne etelän lämpöön.

Ajattelin koota tähän vähän sitä, mitä pikkumies on, mitä sen kanssa on tehty ja mitä se osaa.

 

Ensimmäisessä toukokuisessa kuvassa pikkumies on raunioilla ja toisessa ottaa oppia vanhalta kurpalta.

Tuhka tuli meille huhtikuussa viime vuonna pikkuisena poikana. Ensimmäisen päivän jälkeen Mahla otti sen osaksi laumaa ja siitä lähtien niiden välillä on vallinnut sopusointu. Mahla pitää kyllä nykyisen teinipojankin kurissa ja nuhteessa, ettei pikkuinen kukkoile. Eikä se kukkoilekaan. Se on tyytyväinen rooliinsa lauman viimeisenä eikä oikeastaan asemaansa pyri muuttamaan.

Tuhka ei ole kuitenkaan tossukka, pehmeä tai alistuja. Se on sitkeän raastavan ärsyttävä. Se ei luovuta. Jos Mahlan kanssa tulee lähikontaktissa tilanne, että pikkuisen pitäisi väistää, se väistää, mutta vain ilmeellään, kääntämällä hieman päätä pois ja luimistaen korvat. Se ei pötki pakoon vaan ottaa heti tilaisuuden tullen omakseen sen, mikä oli Mahlalla ollut. Se siis uskoo arvonsatuntevaa vanhaa mammaa, mutta ei pelkää tai mene toimettomaksi, vaikka vanha mamma asettaakin välillä rajoja.

 

Tuhka Jyllissä kesäkuussa

Tuhka on kaupunkilaiskoira. Alkuun asuttiin kerrostalon toisessa kerroksessa, mutta syksyllä päästiin muuttamaan ensimmäiseen kerrokseen. Rappukäytävän tai yläkerran ääniä se pienenä pentuna kuunteli, muttei enää edes kuuntele. Tuhka on kuitenkin vahtiva koira verrattuna Mahlaan, jota ei kiinnosta ketä tulee ja ketä menee ja mistä tulee ja minne menee. Tuhka tykkää katsella pihalle ja ilmoittaa metsässä liikkujista pöhisemällä. Tosin vain silloin kun sattuu olemaan esimerkiksi sohvalla, josta se näkee hyvin ulos. Poissaollessamme koirat useimmiten nukkuvat makuuhuoneessa "omilla paikoillaan", Mahla pedillään ja Tuhka sängyn alla.

Kaupunkilaiskoira on joutunut opettelemaan ja tottumaan monenlaiseen ääneen ja menoon. Autojen, bussien, polkupyörien ja ihmisten melskeessä se kulkee turhia hötkyilemättä. Mahla on ollut sille loistavana esimerkkinä asiassa, mutta eipä pikkumies Mahlaa tueksi tarvitse vaan seisoo rohkeasti omilla jaloillaan. Erilaisiin ympäristöihin ollaan tutustuttu myös hajutreenien yhteydessä, kun luuhaamme pitkin markettien pihoja.

Meidän kaupunkilaiskoirat ovat kuitenkin melko onnellisessa asemassa, koska melkein kaikki niiden lenkit on tehty vapaana metsässä. Pidän koiria hyvin vähän kytkettynä. Mahla kulki vielä Hervannassa yksin asuessani vapaana ihan Hervannan keskustassakin ja sitä voi huoletta pitää kaduillakin halutessaan vapaana. Tuhkan kanssa näin ei kuitenkaan ole, joten hihnalenkkejä kaduilla teemme oikeastaan vaan sen vuoksi, että Tuhka oppii kulkemaan hihnassa ja ohittamaan koiria.

Tuhka oli iso poika jo heinäkuussa.

Maalla nuo koirat kuitenkin rakastavat olla ja maalla me paljon vietetään aikaa viikonloppuisin. Kyllä sen jotenkin näkee noista koirista, kun ajetaan kotikotipihaan maalla, ne saavat älyttömiä hepuleita isossa pihassa, pelloilla ja metsissä, joissa ei tarvitse vahtia, kun muita kulkijoita ei ole. Kylätie menee aivan talon takaa eikä Tuhkalle ole varsinaisesti opetettu olemaan menemättä sinne, mutta se on siinä ohessa oppinut kuten monet muutkin arjen asiat.

Voisi siis sanoa, että Tuhka on hyvin vapaan kasvatuksen lapsi. Se on saanut riehua ja leikkiä runsaasti metsässä vapaasti. Se on saanut rauhassa tutustua erilaisiin ihmellisiin asioihin eikä siltä ole vaadittu juuri mitään. Se on tutustunut niin kaupungin ihmeisiin kuin maatalon menoon traktoreineen, työkoneineen ja lehmineen. Sekin on kuin kotonaan siellä missä laumakin on.

Tuhka Hallilassa elokuussa

Vapaan kasvatuksen lapsi on siis oppinut lähinnä arjen taitoja. Arjen taidoista edelleen työn alla on toisten koirien ohittaminen. Tuhka rakastaa koiria. Kaikki koirat ovat sen mielestä potentiaalisia leikkikavereita eikä kukaan koskaan tahdo sille pahaa. Niinpä ohitustilanteet ovat vaikeita. Nykyisin kadulla ohitetaan ihan suht siivosti namittamalla, mutta metsässä vapaana tulevat koirat ovat edelleen ongelma. Tuhka kun haluaisi tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa.

Tuhka lukee mielestäni hyvin koiraa. Sitä ei jännitä niin pienet kuin isotkaan koirat. Jättikokoisetkin koirat on koiria, leikkikavereita. Eikä Tuhka ota nokkiinsa, vaikka joku vanhempi koira sille irvistää ja käskee pysymään kauempana, se on vain sellainen tylsä kaveri.

Arjen taitojen lisäksi pikkukoira on kuitenkin päässyt aloittelemaan harrastuskoiran uraa. Aloitetaan siitä helpoimmasta ja rakkaimmasta eli tunnistusetsinnästä. On ollut hienoa aloittaa kaikki pennun kanssa alusta. Tuhka on tällä hetkellä kehittynyt varsin monipuoliseksi hajutyöskentelijäksi. Sillä on vahva käsitys ihmisen ominaishajusta. Se osaa etsiä maavainuisesti ja ilmavainuisesti, se osaa työskennellä pimeässä ja valoisassa, rakennuksessa ja kaupungilla, se löytää niin pienet klemmarit kuin isot ihmisetkin ja koska se ei ole niin vahvasti orientoitunut pelkkiin pieniin esineisiin tai jälkiin, se hoksaa uusia harjoitusmuotoja nopeasti. Sille kaikki on niin yksinkertaista. Toisaalta se on vielä kovin häiriöherkkä ja haluaa varmistaa selustaansa niin, että sen työskentely on aika katkonaista. Asialle en sinällään tee mitään, se muuttunee ajan myötä tai sitten ei. Onko sillä niin väliä?

Agilitya Tuhka pääsi aloittelemaan jo heti ensimmäisenä keväänä ja kesänä. Harjoittelimme paljon putkijuttuja esimerkiksi kahden putken yhdistelmällä ohjaamista. Loppukesästä, syksyllä ja nyt alkuvuodesta ollaan hyvin harvakseltaan harjoiteltu hyppytekniikkajuttuja, erityisesti perussarjaa, kasvavaa sarjaa ja taipumista. Tuhka ottaa varovasti hyppäämisen, mutta selvästi osaamisen myötä siihen tulee vauhtia, koska viitteitä siihen suuntaan on jo näkyvissä. Mielestäni se on hienoa, koska mä toivonkin pystyväni rakentamaan Tuhkasta ajattelevan koiran. Samanlaista sata lasissa räiskijää siitä ei tule kuin Mahla oli ja sikäli agility sen kanssa ei ole sitä agilitya, mitä se oli Mahlan kanssa ja miksi agilityyn olen niin rakastunut. Tuhkalla on omat vahvuudet ja mä aion hyödyntää niitä.

 

 Marraskuussa tuli ensilumi.

 Tottelevaisuusjuttujakin ollaan tehty. Toko ei mulle koskaan ole ollut tärkeä laji, mutta siihen liittyviä liikkeitä on hauska opettaa kaiken muun ohessa. Tuhkan perusasento on kivalla mallilla, vaikka sen työstäminen on kauan kestänyt. Oikeastaan kaiken työstäminen vie Tuhkan kanssa paljon aikaa ja toistoja. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ollaan jopa muutaman kerran otettu paikallaan käännös vasemmalle tai oikealle tai eteen. Siitä se lähtee.

Istuminen ja maahanmeno ovat pikkukoiralla hyvin mielessä. Asennonvaihdoista istumasta maahan se osaa tehdä kivasti, mutta maasta istumaan on vielä hankala. Liikkeestä seisomista ollaan harjoiteltu satunnaisesti, mutta siinä ei mitään oivallusta ole vielä tapahtunut. Asentoihin liittyy myös paikallaanolot, joita pikkukoira tekee hienosti. Se on harjoitellut näitä häiriöllisinä, mutta aikaa en ole toistaiseksi kasvattanut enkä matkaakaan kuin satunnaisesti. Mä haluan sen ymmärryksen ensin ja sitten vasta totuttaa tuollaisiin häiriöihin kuten matkaan ja toisaalta ajan treenaaminen vaatii häiriöttömämmän ympäristön.

Kapulan pitämistä ollaan harjoiteltu. Ahaa-elämys asiassa koettiin joululomalla, sen jälkeen ollaan pari vähän intensiivisempää jaksoa ja nyt kapulan pito on hyvällä mallilla. Siinäkin voisi seuraavaksi kasvattaa kestoa ja lisätä häiriöitä. En vaan ole vieläkään päättänyt, opetanko Tuhkaa tuomaan kapulan eteeni vai suoraan sivulle. Molemmissa on puolensa. Pk-lajeissa me ei tulla Tuhkankaan kanssa koskaan kisaamaan, joten se ei määrää yhtään mitään.

Ensimmäisessä näyttelyssä pikkumies kävi ensimmäisen elinvuotensa aikana. Kippuran hännän takia sitä ei usein kehässä näe, mutta näyttelyreissu sujui oikein hienosti.

Tuhkasta on tullut hellyydenkipeä. Pentuna se ei välittänyt olla ihmisen lähellä rapsuteltavana, mutta nykyisin se änkee itsensä väkisin sohvalle aivan viereen ja joskus jopa sietää, että sitä silittää, kun se makaa kyljellään lattialla. Käsittelyyn se on siitä huolimatta totutettu eikä esimerkiksi kynsienleikkuu tuota mitään ongelmaa.

Tuhka on kuitenkin tavallaan pehmeä tai ärsykeherkkä. Jotkut äänet kuten pahvilaatikoiden kahina tai agilitykeinun pamahdus ovat sen mielestä erittäin ikäviä. Toisaalta kaupungin äänet, matalalla yli lentävät lentokoneet tai muu sellainen ei sitä häiritse. Pahvilaatikkoleikkejä meillä nykyisin leikitäänkin, jotta nuo ikävät pikkukoiria syövät laatikot eivät olisikaan enää niin pahoja ja pikkukoiria syöviä.

 

Tammikuussa nautittiin lumesta ja auringostakin jo vähän.

Tuhka on aika vallaton pojankloppi. Se on vienyt mut ihan uuteen maailmaan ja voin sanoa, että mä en ole edelleenkään sen kanssa samalla aaltopituudella. Sen urosmainen ajatusmaailma on kaukana siitä, mitä mä ymmärrän. Koko ajan me kuitenkin löydetään yhteistä säveltä yhä enemmän. Mutta mikä parasta, Tuhka todella tykkää tehdä mun kanssa asioita, vaikka lelut tai namitkaan eivät sen suosikkeja ole. Suloisinta on se, kun treenien tai lenkin jälkeen se käpertyy sohvalle ketunkäärölle asetellen häntäpuuhkan kuononsa eteen. Ja hurmuri-ilmettä pikkumies ei ole vielä kadottanut maailman tuuliin. Kyllä se on ihana kakara! <3

Ohitusharjoittelua

No niin, me ollaan aloitettu pikkukoiran kanssa tehostettu ohitusharjoittelu. Iltalenkit on tehty hihnassa Hallilassa ja joka ilta vastaan on tullut yhdestä neljään koiraa. Me ollaan saatu hyviä ohituksia aikaan. Tuhkaa kiinnostaa kovasti, mutta se tietää pienessä päässään, että pitäisi katsoa mua ja syödä namia. Ihan aina ei silti malta, vaikka kovasti yrittää.

Metsässäkin on mennyt melko hyvin. Kerran tuli koira vastaan siten, että Tuhka oli mun edellä vähän matkan päässä. Mä huusin sille ja lähdin toiseen suuntaan. En ole varma kävikö se katsomassa toista koiraa, mutta viimeksi kun sen näin, se oli paikallaan ja tosi nopeasti se oli mun perässäni, joten ehkä ei. Pari kertaa olen ottanut pikkukoirasta kopin, kun vapaana olevat koirat (jotka eivät myöskään ole olleet omistajansa hallinnassa) ovat tulleet lähelle. Itse asiassa yksi tällainen meidän perään lähtenyt koira kiinnosti Mahlaa itse asiassa paljon enemmän kuin Tuhkaa. Tuhka antoi jo koiran olla ja söi multa nameja, mutta Mahlan mielestä kukaan ei saa vapaana seurata meitä. Onneksi kuitenkin Mahla on helppo tapaus, joten pystyn keskittymään Tuhkan namittamiseen ja kiinniottamiseen ja Mahlan vaan käsken mukaani tai ohittamaan. Toki Mahlakin tasapuolisuuden vuoksi namia saa ja se osaa kyllä käyttää tilaisuutensa hyväkseen. :)

Käytiin myös kerran Hervannassa lenkillä. Montaa koiraa ei nähty, mutta muutama kuitenkin ja ainakin osa niistä ohitettiin hienosti. Oikeastaan muutaman metrin päässä olevat koirat ohitetaan kadulla hyvin, mutta kapealla jalkakäytävällä ei pysty malttamaan ja metsässä kaikki on leikkikavereita.

Mutta tämä on hyvä alku. Samalla voisi vähän keskittyä pikkumiehen hihnakäytökseen... :)

Hajutreeneissä ollaan keskitytty purkkikseen, josta on ollut taukoa hiukan ja siksi aloiteltiin ihan helpolla kolmen purkin peruserottelulla ja eri ikäisillä lähtö- ja kohdehajuilla. Mahlalla menee helppoihin juttuihin hermo (eli kierrokset nousee) ja pikkukoirakin oli hyvin vakuuttava, joten seuraavien treenien suunnitelmat on jo selvät ja vaihtelua on luvassa. Mä en päästä Mahlaa nykyisin radalle, jollei se malta keskittyä hajunotossa tai pyrkii lähtemään ilman lupaa. Se auttaa ja rauhoittaa Mahlaa. Tuhka on toistaiseksi niin rauhallinen, että sen kanssa ei tarvitse tätä kikkailua tehdä, mutta hajunottotilanne pidetään silti rauhallisena eikä opetellakaan mitään hätäilyä ja härväystä.

Teinipoika sai myös häiriöhajuksi juoksuisen nartun hajua. Ajattelin siedättää sitä koirien hajuihin purkkiksella niin se ehkä helpottaa niiden ihanien hajujen ohittamiseen myös jäljellä. Ainakaan tuohon juoksuisen hajuun se ei reagoinut oikeastaan mitenkään vaan teki hommia hienosti. Hyvä niin.

Meni hermot pikkukoiraan

Olen ennenkin kirjoittanut, että pikkukoira on erittäin erittäin kiinnostunut muista koirista. Tokotreeneissä se kyllä on treenannut vapaana, kunhan ei ihan iholle mennä muita koiria. Agilityssa se ei ollut viimeksi lainkaan kiinnostunut muista koirista. Mutta koiratapahtumissa, kadulla ja metsässä muut koirat ovat parasta mitä Tuhka tietää. Leikkikavereita.

Kaikki menee hyvin, jos mä bongaan vastaantulevan koiran ensin. Kadulla menee kaikki ok, jos siirryn itse sivuun, pysähdyn, namitan ja toinen koira menee rauhassa ohi. Muuten ei mikään mene hyvin vaan hihnanjatkeelta menee hermo.

Me lenkkeillään joka päivä kolme neljä lenkkiä taajamametsässä, jossa liikkuu paljon muita koiria. Jonkin aikaa ollaan liikuttu aika vapaasti, aamulla kuudelta metsässä ei ole porukkaa ja illalla ollaan otsalampun valossa liikkeellä, jolloin muutkin mahdolliset liikkujat nähdään ja päivällä ollaan onnistuttu jotenkin välttämään vastaantulijat. Paitsi tänään. Kaksi epäonnistunutta koirakohtaamista kolmesta. Epäonnistuneella tarkoitan sitä, että Tuhka meni toisen koiran luo. Ekassa toinen koira teki puolet hommasta ja tuli vapaana vastaan. Toisessa epäonnistuneessa olin lähellä Tuhkaa, mutta toinen koira tuli hyvin yllättäen pimeässä puskien takaa ja melkein törmäsi meihin. Siitä huolimatta ne ovat epäonnistuneita.

Tuhka muutenkin kulkee selvästi kauempana musta kuin Mahla, vaikka olen sitä palkinnut lähellä olemisesta. En näemmä tarpeeksi. Nyt mä teen sitä, että valitsen aina eri reitin kuin pikkukoira. Jos se menee liian kauas, vaihdan suuntaa kaikessa hiljaisuudessa. Se toimii ja ei toimi.

Harmituksen keskellä lenkillä päätin, että tämän kevään tavoite pikkukoiran kanssa on opetella ohittamaan toiset koirat. Mä olen kieltämättä vähän laiska, on niin kiva mennä vaan metsässä ja kiertää toiset koirat kaukaa. On kivempi pitää koiria vapaana kuin mennä kadulle ohittamaan ihmisiä ja koiria. Mutta pitäisi mennä harjoituksen vuoksi myös kadulle ja oppia olemaan välittämättä koirista. Se on tämän kevään projekti. Päätin myös, että kirjaan ohitusjuttuja tänne blogiin, jotta oikeasti toteutan suunnitelmaani enkä vaan pääse taas helpolla ja mene vain metsään.

Muutama yksinkertainen suunnitelma, jota mä lähden toteuttamaan. Nyt Tuhka on kärsinyt kennelyskästä, joten koiratapahtumiin ja treeneihin ei ole ollut asiaa, mutta kun aletaan päästä tästä eroon niin aktivoidutaan senkin suhteen.

1) Iltalenkki Hallilassa hihnassa kadulla metsässä vapaana kirmailun sijaan.
2) Hervantaan säännöllisesti hihnalenkille. Etenkin Ahvenisjärvellä on takuuvarmasti koiria.
3) Koiratapahtumiin harjoittelemaan ohituksia ja odottamista. Demarilla on usein agilitykisoja, Tallille, Koutsille...
4) Suolijärvelle voisi joskus lähteä pitkän liinan kanssa, jotta Tuhka ei ikinä pääse toisen koiran luo, vaikka säntäisikin. Iltapäivällä siellä on todennäköisesti ruuhkaista.
5) Facebookissa voisi kysellä satunnaisia ohitustreenailijoita.

Niin ja jotta pikkumies ei olisi kaikessa ihan surkea ja hankala niin ihmiset, lapset, lastenvaunut, pulkat, polkupyörät, potkulaudat, sauvakävelijät, hiihtäjät ja kaikki muut härvelit se ohittaa mallikelpoisesti.