Vuosi pakettiin ja uutta mietteisiin

Ollaan lähdössä häämatkalle joulun jälkeen, joten laitan vuoden nyt jo pakettiin. Mahla saa olla maalaislomalla tuon ajan, se saa syödä hyvin ja suurin rasitus päivässä lienee kerjäämisen paljous... Mahla on tehnyt syksyn niin ahkerasti nenätöitä, että tauko tekee hyvää. Uudella innolla aloitellaan seuraavaa vuotta sitten loppiaisen jälkeen.

Tämän vuoden alussa aloitettiin Koirakoutsin tunnistusjäljestyskurssilla. Se sitten veikin mennessään. Keväällä kurssikertoja oli kymmenen, joiden aikana (kotiharjoitusten myötävaikutuksesta) edettiin Mahlan kanssa jopa siihen pisteeseen, että se osasi oikeasti valita purkkiradalla oikean purkin, vaikka mukana oli jo vanhempi häiriöhaju. Myös ensimmäisiä kertoja olimme ulkona asvaltilla treenaamassa. Kesällä oltiin Ikaalisissa ja käytin hyväkseni sekä agilitykavereita että vanhoja koulukavereita tekemään esineruutua ja jälkiä. Syksyllä koottiin Tampereelle tunnistusjälkiporukka, joka koostui pääasiassa kevään kurssilaisista ja vetäjistä. Joka maanantai ollaan säännöllisesti treenattu eri teemojen kanssa ja edistytty hurjasti. Koiranlukutaito on sellainen, missä sitä vaan itse on aika surkea. Pari kertaa ollaan käyty varastoetsintätreeneissä ja itsenäisyyspäivänä päästiin Hämeenlinnan raunioradalle etsimään maalimiehiä. Tavoitteena on ehdottomasti jatkaa harrastamista, tehdä monipuolisia harjoituksia ja etenkin oppia itse lukemaan koiraa! Ehkä myös maalimiehen ilmaisua voisi alkaa harjoittelemaan. Tähän mennessä maalimies on aina suorapalkannut, koska mihinkään kisoihinhan ei harjoitella vaan pääasia, että kadonnut löytyy. :)

Tokon osalta käytiin keväällä säännöllisesti Herhautokoissa Herwoodissa. Toukokuussa kokeiltiin AVO1 ja AVO3 tuomareista riippuen kovin samanlaisilla suorituksilla. :) Sen jälkeen päätin, että tehdään töitä sekä paikkamakuun että ääntelyn kanssa. Kovin vaihtelevasti ollaan töitä tehty, mutta haaveena olisi ensi vuonna päästä hakemaan se viimeinen ykkönen kerrankin edes ok:lla suorituksella. Ja sitten tosiaan olen itselleni luvannut, että haluan käydä voittajassa pari kisaa kokeilemassa, mitä se oikeasti on. Tulostavoitteita ääntelyn takia ei ole ja tuomareita en rupea valikoimaan sen mukaan, kuka katsoo mitäkin läpi sormien. Mitä sellaisilla tuloksilla tekee, joita ei ansaitse? Syksy on tokon osalta ollut hiljaisempaa ja oikeastaan ainoa treeni, mitä ollaan tehty, on oikean mielentilan hakemista. Odotan vaan niin kauan, että Maa on oikeassa mielentilassa ja sitten vasta tehdään yhtään mitään. Tämä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta sanon ihan suoraan, että hajuharjoitukset ovat kehittäneet tätä puolta valtavasti. Maa on oppinut säätelemään itseään ja virettään. Se näkyy myös tokotreeneissä, vaikka vaikeaa se on.

Agilitya ei olla ihan unohdettu. Ollaan vuoden aikana muutaman kerran käyty hallissa tokoilemassa ja samalla sitten myös rallateltu vähän agilitya. Vain vähän. Mahla on niin hieno! Joka kerta vähän sydäntä särkee todeta, että tämä on ohi lopullisesti. Vaikka meillä on nyt hienoja uusia harrastuksia, osa mun sydämestäni vaan on siellä agilityradalla. En voi sille mitään. Tosin pikkuhiljaa mieleeni on myös tullut ajatus siitä, että on hienoa, että me voidaan edes joskus vähän rallatella ja pitää hauskaa. Se on ehkä ensimmäisiä merkkejä, että oikeasti alan päästä asiasta yli. Agirotuun osallistuttiin Teivossa ja Liikkuva koulu -projektiin Ikaalisissa.

Koiratanssiin saatiin keväälle ohjelma valmiiksi, mutta koska kisoihin ei päästy ja niitä ei paljon järjestetä, se sitten jäi. Syksyn kisat meni ihan kokonaan huomaamatta, mutta ehkä ensi vuonna korkataan tämäkin. Toisaalta koiratanssi menee hieman samaan osastoon tokon kanssa ääntelyn suhteen, että en haluaisi pilata orastavaa onnistumista ääntelyn hallinnassa sillä, että menen kisaamaan koiratanssiin, jossa se sitten huutaa koko ajan. Eli sen takia ollaan poissa kuvioista. Tavoitteena ensi vuodelle on kuitenkin päästä ensimmäisiin koiratanssikisoihin. Tulostavoitteita ei ole.

Paimentamassa käytiin Kuttukuussa keväällä. Se reissu jäi taas kovasti mieleen. Mahla kehittyy vuodesta toiseen melkoisesti. Mahlalla on vahvuutta, se selvisi lammaslauman edessä jarrukoirana, vaikkei osannut jarrutella muutakuin olemalla siinä, joka sekin osoittaa suurta vahvuutta koirassa. Tämän lisäksi toinen hieno hetki leirillä oli pässi-ja karitsalauman metsäpaimennus. Me tehtiin toisen koirakon kanssa töitä ihan hulluna ja aina lauma on jossain muualla kuin pitäisi. Saatiin ne vihdoin ja viimein metsään ja pidettiin laidunnustauko. Tauon jälkeen kun lähdettiin takaisin, koirilla alkoi selvästi olla jo keinoja liikutta eläimiä: pöhinällä ja reippaamalla liikkeellä sai pässejä eteenpäin, kiilaamalla, taklaamalla ja tönimällä karitsoja. Ensi vuodelle on yksi paimennusleiri tilattu ja ehkä muutenkin päästä paimentamaan. Nyt kun Porokoirakerhon poronpaimennuskoe muuttui enemmän paimentamiseksi, olisi kiinnostusta päästä myös sinne, mutta se ei tänä keväänä liene ajankohtaista.

Niin ja näyttelyssäkin käytiin kerran. Ikaalisissa tuloksena EVA eli ei voida arvostella takajalan ontuman takia. Koira ontui siis liukkaalla lattialla. Ensi vuonna mennään taas näytelmiin, en tiedä vielä minne, mutta jonnekin ja todennäköisesti alkuvuodesta. Ehkä Parkanon ryhmänäyttelyyn tai Tampereen kv:seen mennään.

Siedätyshoito on tehonnut ja Mahla saa kovin vähän kortisonia enää. Lonkat oireilevat vaihtelevasti, nyt on taas hyvä vaihe eikä koira ole oikeastaan ollenkaan jumissa. Takapään lihaksisto on vahvistunut säännöllisen treenauksen tuloksena. Fyssarilla ei olla käyty hetkeen, mutta alkuvuodesta olisi tarkoitus seuraavan kerran mennä tsekkaamaan tilanne.

Siinä meidän kulunutta vuotta ja suunnitelmia. Sen verran muutoksia on myös tapahtunut, että Mahlan lauma laajeni yhdellä ihmisjäsenellä, kun menimme Jannen kanssa naimisiin ja muutimme Herwoodista Hallilaan. Nyt on metsä vieressä, vaikka kerrostalossa asutaankin. Mahla on kotiutunut hyvin, mutta ei se toisaalta koskaan ole reviiritietoinen tai paikkariippuvainen koira ollutkaan.

Mustista aika jätti syksyllä. Ikävä on edelleen. Se oli niin rakas. Mutta elämä jatkuu. Kuka tietää, vaikka jo ensi vuonna meille tulisi Mahlalle kaveri.

Raunioradalla ja muuta sellaista

Itsenäisyyspäivää lähdettiin viettämään Hämeenlinnan raunioradalle, jonne yksi meidän hajutreeniläinen oli järjestänyt pääsyn. Tosi hieno mahdollisuus ja hieno reissu! Paikalla taisi olla yhdeksän koiraa ja kaksijalkaisia vähän enemmänkin. Saatiin maalimiehiksi myös vähän tuntemattomampia, joten sikälikin tosi kivaa vaihtelua, ettei aina samalla porukalla hengata, vaikka samaa ihmistä ei aina tarvitsekaan etsiä.

Lämpötila oli nollan tienoilla, välillä tuli vähän märkää lunta ja maassa oli muutama sentti lunta, mutta se oli ehkä ensikertalaisille koirille hyväkin, että suurimmat hajut olivat lumen alla piilossa. Eli oikein hyvä keli. Aloitettiin tutustumalla ja tallomalla aluetta. Alue oli melko suuri, lähelle hehtaarin kokoinen. Alueella oli kaksi selkeää betonista ja kivistä tehtyä korkeaa rauniorakennelmaa, joihin oli rakennettu paljon piiloja. Näiden reuna-alueilla oli myös paljon erilaisia piiloja ja hökkeleitä. Keskellä aluetta oli matalampaa, epätasaista, mutta siinäkin piiloja. Alueen takaosassa oli enemmän metsämäistä, tosin siellä oli paljon isoja kiviä ja muutamia piiloja. Eli tutkittavaa aluetta riitti.

Mahla oli heti toisena koirana. Mentiin heti tositoimiin eikä tutustuttu alueeseen sen kummemmin. Alueella oli kaksi maalimiestä ja teimme siten, että jokainen vuorotellen oli piilottamassa maalimiehet muun porukan odotellessa kauempana. Näin vain se yksi tiesi maalimiehien sijainnit ja muut saivat katsoa ja oppia katsomaan koirasta, milloin se on lähellä. Maalimiehillä oli palkka mukana ja maalimies antoi palkan heti, kun koira löysi. Mukana oli etelänvahvistuksena yksi pelastuskoiraharrastaja, joka harjoitteli haukkuilmaisua, mutta meillä muilla ei mitään ilmaisua odotettu. Tai no, mitään opetettua ilmaisua siis. Kyllä ne koirat ilmaisivat ja niistä näki, koska ne maalimiehen löysivät.

Mahla lähti tutkimaan aluetta reippaasti heti vapaaksi päästyään ja käytyään syömässä edelliseltä koiralta maastoon jääneet namit. Ensimmäinen maalimies oli ns. vasemmanpuoleisessa rauniossa. Maa löysi tämän tosi nopeasti, ennen kuin kartturi ehti ollenkaan mukaan. Maalimiehenä oli Mahlalle oikeastaan tuntematon ihminen.

Toinen maalimies oli oikeanpuoleisessa rauniossa heti lähellä. Me vaan etsittiin alueen toisessa päässä paljon. Mahla teki hyvää työtä, mutta kesti tosiaan hetken ennen kuin menimme alas etsimään. Sieltä maalimies avopiilosta betonin keskeltä löytyi. Mahla, tyypillinen porokoira, nautti kiipeilemisestä ja juoksenteli alueella ihan silkasta ilosta saadessaan liikkua epätasaisessa ja vaikeassa maastossa. Kyllä koira siellä tosi vikkelästi liikkui, meillä ihmisillä eteneminen oli vähän hitaampaa.

Vaikka oli monta koiraa niin selvittiin ekasta kierroksesta aika nopsaan. Koirat löysi maalimiehiä tosi hyvin, vaikka piilot eivät olleet ihan helppoja ja alue tosiaan aika iso. Pelastuskoirapuolen rauniokokeissa on etsintään aikarajat jossain 15 minuutin paikkeilla. Meillä olisi tainnut kaikki koirat selvitä siinä ajassa etsinnästä. :) Ekan kierroksen jälkeen pidettiin makkaranpaistotauko eli notskilla vähän aikaa jaettiin ajatuksia.

Tämän jälkeen me aloitimme toisen kierroksen, koska aikataulumme sanoi, että piti lähteä kohtapuoliin pois. Osa jäi meidän jälkeen vielä treenaamaan. Toiveeni toiselle kierrokselle oli, että saataisiin yksi maalimies alas eli siten, että koira löytää hänet ylhäältä. Tällaisia mahdollisuuksia kun ei ole paljon niin halusin nähdä, mitä Mahla siitä sanoo. Saatiin toiveidenmukainen harjoitus.

Mahla löysi ensin maalimiehen, joka oli "kaivossa", jonka päällä oli kuormalava. Mahla löysi paikan aika nopeasti, mutta hetken se mietti, mistä haju tulee. Videolle ei ole tallentunut Mahlan varsin hieno työ aivan piilon lähellä, mutta tosi hienosti se hajun tarkensi.

Toinen maalimies oli muoviroskiksessa, jonka kansi oli hieman raollaan. Mahla tuli oikeanpuoleiselta rauniolta läpi alas aivan roskiksen vierestä, se muutaman metrin päässä roskiksesta sai hajun maalimiehestä. Se meni ensimmäisenä tsekkaamaan alhaalla olleen edellisen maalimiehen ja lähti sen jälkeen tutkimaan rauniota tarkemmin. Mä en tätä nähnyt, kun olin itse selvittämässä tietä rauniolta alas. Mahla tarkensi hienosti roskikselle, mutta ohjaaja oli turhan hidas menemään auttamaan koiraa ja nostamaan kannen. Varsin selvästi koira ilmaisee, että täällä on. 

Oli taas vähän erilainen harjoitus. Tosi hyvin Mahla hakee (ja muut koirat myös!), vaikkei sille mitään erityistä sanottu tai käsketty. Eikä sillä ollut mitään jälkivaljaita merkkaamassa, että mitä nyt pitäisi tehdä.

--------------------------------------------

Maanantaina oli jälkitreenit aiheena koiranlukutaito. Voi huh huh. Mä osoitin varsin huonoa koiranlukutaitoa. Saatiin risteys, josta jäljentekijä on mennyt jonnekin. No, lähtöhaju ja niin lähdettiin etsimään jälkeä. Mahla on tosi voimakkaasti kiinnostunut tien toisella puolella olevasta aidasta. Vaikka Mahla ei oikeastaan koskaan ole ottanut häiriötä mistään ulkopuolisesta, ajattelin, että mahtaako siellä olla joku raato tai joku, joka haisee niin voimakkaalle, että Maa tahtoo sinne. Mahla yritti siis mennä aidasta ali ja läpi ja kerran siinä onnistuikin. Ei tullut mieleenkään, että jos jäljentekijä on mennyt aidan vierestä, haju on tarttunut aika voimakkaasti aitaan ja Maa haluaisi ehkä tsekata aidan toisen puolen, että onko haju siellä voimakkaampi. Kiskoin sitten koiraa pois aidalta ja pois jäljeltä... Ja sitten me mentiin pitkin poikin teollisuusalueita ja mä olin jälleen ihan takuuvarma, ettei koira ole jäljellä, mutta mentiin silti. Ja kyllä se loppuesine sieltä vihdoin löytyi, kun annoin koiralle tilaa tehdä sitä, mitä se osaa. Että mä oon surkee!

-------------------------------------------

Tiistaina käytiin Anun kanssa kauppakeskus Veskan pihassa tekemässä harjoitus. Jäljennostoja piti, mutta kun esineet eivät oikein löytyneet, niin meni sitten vähän harakoille se ajatus ja tehtiin oikeastaan yhtenä jälkenä se sitten. Viimeinen esine oli auton alla, joten palkkasinkin sitten vaan keskeyttämällä työt. Mahla merkkasi kyllä varsin selvästi kiertämällä autoa ympäri, että täällä jossain sen pitäisi olla. Jälken Maa nosti hienosti ja ajoikin oikeastaan ydinjäljellä sitä, vaikka paikka oli haastava. Tuuli oli kohtalainen, autoja ja ihmisiä liikkui runsaasti. Lisäksi meidän jälki oli oikeastaan tuore (n. 30 min ehti vanheta). Mutta oli tosi kiva saada taas vähän vieraampi jäljentekijä.

Tokopohdintaa

Ei olla koko syksynä käyty Herhautokoissa, koska se "meidän ryhmä" olisi maanantaisin, jolloin meillä on hajutreenit ja kilpailevien ryhmä, johon siirryimme, on sunnuntaina, jolloin en ikinä pääse tai muista mennä. Tänään sitten päätin ryhdistäytyä ja lähdettiin Ikaalisista niin, että ehdin treeneihin Herwoodiin. Olin siellä oikeaan aikaan eikä ketään näkynyt missään. Juuri päivällä olin katsonut, että ilmoittautuneita oli yli kolme, mikä on alaraja sille, että treenit pidetään. Paikanpäällä sitten tsekkasin niin viime hetkellä treenit oli peruttu. Että näin. Tyypillistä Herhautokoa ja meidän tuuria. :)

Kun me jo siellä olimme ja treenikamat mukana niin toki tehtiin treenit. Ensin koiratanssijuttuja, kakeja ja yleistä namihössötystä temppuillen, tokoillen ja tanssien. :) Sitten otettiin paikkamakuu, jossa Maa pysyi paikallaan lumisessa maassa. Hyvä. Ja oli muutenkin rauhassa, ei piipannut.

Sitten jälleen tauon jälkeen otettiin kupille rauhoittumisharjoitusta. Mahla lähti ihan hyvällä moodilla, mutta olin liian hidas palkkaamaan ja homma lähti käsistä. Sitten tein taas kuten jo vähän aikaa ollaan treenattu, että annan koiran häslätä mielinmäärin, piipata ja pyöriä ja vasta kun se istuu perusasennossa hiljaa ja tarkkaavaisena, mä reagoin siihen ja lähdetään liikkeelle. Tänään mietin, että yhdistän "valmis" sanan tähän ikään kuin kertomaan koiralle, että nyt se tekee hyvin. "Valmis" on ollut tähän asti merkki siitä, että katso minuun, mutta äkkiäkös tuo koira ymmärtää sen uuden merkityksen, kun sitä johdonmukaisesti käytän.

Yllättävän hyvin Maa rauhoittui. Me ollaan yritetty montaa keinoa piippaamisen vähentämiseksi, mutta nyt musta ekaa kertaa tuntuu, että tämä voisi toimia. Hajuhommat ovat opettaneet sitä itseä rauhoittumaan. Rauhoittuminen ei lähde musta enkä mä yritä saada sitä hiljaiseksi vaan mä pakotan Mahlan rauhoittamaan itse itsensä oikeaan työmoodiin. Se osaa sen kyllä. Nyt se on muutaman kerran väläytellyt sitä. Nimenomaan tällöin liikkeelle lähdettäessä pakka ei hajoa. Maa selvästi pinnistelee malttaakseen, joten ihan vähän se saattaa vuotaa, mutta se tosissaan tietää, mitä sen tulee yrittää saadakseen palkan. Tämä on hyvä suunta. Toki tästä on piiiiiitkä tie ihan mihin vaan, mutta mun tavoitteena ei ole ollut enää pitkiin aikoihin mitkään kokeet tai koetulokset vaan kunnianhimo kohdistuu vain siihen, että pystynkö mä selättämään ääntelyongelman. Se ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ongelmista. Sen mä olen todennut moneen kertaan. Kaikki tekniset virheet on korjattavissa, mutta piippaaminen ei välttämättä.

Mä olen ottanut siitä tiukan linjan, että mä en lähde liikkeelle, jos Maa piippaa. Mä yksinkertaisesti odotan, että se keskittyy muhun ja on oikeassa moodissa ja vain ja ainoastaan siten se voi päästä käsiksi palkkaan. Kyttääminen onkin sitten toinen juttu, mutta ei siitä nyt.