Vain yksi on ensimmäinen

Musti 6.5.2001-10.9.2013

"...

pääset pois ja paras niin se lie.

Laki lahjomaton alla taivaan,

lepo parhainta on vanhan vaivaan.

Yli entisen käy uuden tie."

Musti tuli meille pitkän kinuamisen jälkeen, kun olin 10-vuotias tyttönen. Tyttö sai silloin vihdoin oman koiran. Musti valitsi minut 5-viikkoisena kipuamalla syliini. Sitä hetkeä en unohda. Tiesin sen olevan minun pentu, minun ensimmäinen koirani.

Musti ei ollut helppo koira, mutta rakas se oli. Musti kietoi kaikki tassujensa ympäri. Mustin ollessa noin kaksi vuotias kävin läpi vaihtoehtoja, mitä sen kanssa tehdä. Kaikki ei ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin koirakirjoissa sanottiin. Kantapään kautta opittiin paljon. Me molemmat. Koiraharrastusmaailmaan mentiin agilityn kautta. Siitä tuli meille tärkeä harrastus. Musti oppi esteet nopeasti, mutta oma tahto tarkoitti myös sitä, että silloin tehtiin hyvin, kun huvitti ja toisaalta taas ei. Musti ei ollut oikein lahjottavissakaan.

Monet itkut itkin, kun itsenäinen koira paineli ympäri metsää ja odottelin sitä lenkiltä kotiin. Aina se palasi. Omia reittejä, omaan aikaan. Se tykkäsi erityisesti kaivaa päästäisiä pelloilla ja ojissa. Se nautti ulkonaolosta ja se viettikin ison osan elämästään ulkona. Pentuna se siihen tottui ja myöhemminkään se ei sisällä viihtynyt.

Näyttelyissä kävimme paljon. Mätsäreissä Musti menestyi hyvin. Meidän yhteistyötä kehuttiin ja melkein tuomari kun tuomari tykkäsi kauniista mustasta pörröstä, joka esiintyi kauniisti. Näyttelyt olivat yhteen aikaan meidän suurin harrastus. Musti oppi kulkemaan autossa ja pentuaikainen matkapahoinvointi alkoi hellittää.

Vanhemmaksi tullessaan Mustin terävä luonne alkoi tasoittua. Se alkoi aikuistua ja rauhoittua.

Kun Musti oli 7-vuotias, tuli mulle Mahla. Mahla oli rasittava kaveri ja siksi Musti kävi edelleen mun kanssa harrastamassa ja lenkillä yksin, ilman pikkumustaa. Mutta kun Mahla kasvoi, koirien suhde parani ja Mustinkaan ei tarvinnut enää luikkia pakoon, kun Mahla oppi kunnioittamaan Mustia. Mutta sitten me Mahlan kanssa muutettiin kaupunkiin. Koko elämänsä maalla asunut Musti sai jäädä maalle nauttimaan maaseudun rauhasta ja siitä elämästä, mihin se oli tottunut. 

Musti oli terve koko elämänsä. Eläinlääkärissä käytiin vain rokotuksilla. Yli kymmenenvuotiaanakin Musti oli kovin reipas, se lähti lenkille halukkaasti eikä askel tuntunut painavan. Viime talvena sille tuli ensimmäinen iho-ongelma, joka ehkä lienee tämän kesäisen alkua. Kesällä Musti alkoi sairastella, kohtutulehdus vei siltä voimat, mutta se tokeni siitä pelkällä lääkityksellä eikä tarvinnut riskialtista leikkausta. Mutta tilanne ei kuitenkaan parantunut ja tuntui turhalta pitkittää sen elämää. Se olisi vaatinut paljon tutkimuksia, paljon lääkärireissuja, paljon lääkkeitä eikä se olisi silti välttämättä ollut kivuton. Varsinkaan kun Musti ei edelleenkään automatkustamisesta tai eläinlääkäristä pitänyt, lääkkeiden syöminenkin oli enemmän pakottamista. Oli aika päästää irti ja olla iloinen, ettei se joutunut kärsimään pidempään.

Musti haudattiin risuaidan viereen omenapuiden lomaan, mutta sydämessäni se pysyy aina. Musti oli niin rakas ystävä, niin tärkeä toveri kasvaessani pikkutytöstä rouvaksi. Se opetti mulle paljon niin koirista, koiramaailmasta kuin elämästä. Kiitos Musti.