Pohdintaa koiraharrastamisesta

 Mä olen tänä kesänä oikeastaan koonnut nyt parin vuoden ajan mielessä pyörineitä muutoksia omassa asenteessa ja harrastamisessa. Kaikki taisi lähteä siitä, kun Mahlan kanssa jouduttiin luopumaan agilityn harrastamisesta. Se tuntui vaikealta ja edelleen vähän haikealta, mutta se käynnisti jonkinlaisen ajatustyön omassa päässäni siitä, miksi harrastan ja miten harrastan. Kuttukuun paimennusleirit, paimentaminen yleensäkin ja hajutreenit ovat sytyttäneet minussa jonkun uuden liekin ja asenteen koko koiraharrastamiseen.

Vaikken koskaan ole ollut niin tuloskeskeinen tai kilpailuhenkinen, voin näin jälkikäteen sanoa, että kyllä Mahlan ollessa nuorempi, meillä oli myös tuloksellisia tavoitteita ja asioita myös tehtiin sen mukaisesti. Ei sillä, koiran kanssa harrastaminen on aina ollut mulle pääasiassa hauskaa ja tuloksellisuus on tullut sen jälkeen, mutta ei kuitenkaan niin kauhean kaukana siitä. Nyt parin viimeisen vuoden aikana mun asenne tässä suhteessa on muuttunut aika paljon. 

Paimennus ja hajujutut ovat molemmat koirasta lähtöisin olevia asioita. Mä en voi niitä opettaa. Mä olen onnellinen siitä, että olen molemmissa asioissa päässyt tekemään alkeisopetuksen sellaisten kouluttajien kouluttamina, että mulle on syntynyt mielestäni oikea asenne kyseisiä lajeja kohtaan. Mitä vähemmän ohjaaja tekee ja mitä enemmän koiralle annetaan vapautta, sitä parempi on lopputulos. Vähemmän on siis enemmän. Mä en kouluta koiralle asioita, joita mä sitten vaadin ja harmittelen, kun treenit eivät sujuneetkaan niinkuin piti. Ei, vaan mä iloitsen siitä, että koira osaa. Se on taitava, se osaa itse. Mun tehtäväksi jää vain kehua ja kannustaa, palkita. Se on mielestäni iso ajatusero kouluttaako jotain käyttäytymismallia vai ottaako vastaan, mitä koira tarjoaa. Ja kun ottaa vastaan, mitä koira tarjoaa ja osaa, oppii koirasta ihan uusia puolia. Miten paljon me koirankouluttajat sammutetaan koirien luontaisia ja oikeita käyttäytymismalleja sillä, että me halutaan tehdä asioita jollain tavalla ja me halutaan, että koira toimii kokeessa tietyllä tavalla (koesääntöjen mukaisesti) huolimatta siitä, mikä olisi koiralle luontaista. 

Yleensä kokeessa kuin kokeessa eri lajeissa trendi on se, että mennään kovaa ja korkealla vireellä. Se jos mikä stressaa koiraa ja omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että koira ei ajattele vaan tekee opetettujen mallien mukaisesti töitä. Mä ihailen koiria, jotka tekevät töitä motivoituneina, rauhassa keskittyen, ajatellen, oppien itse virheistään kun sille annetaan siihen mahdollisuus (ja hei, se ei ole sellainen koira, joka näyttää keskisormea ohjaajalle, ettei kiinnosta tai ole perässä vedettävä laamailija). Mun mielestäni koiraharrastaminen on parhaimmillaan, kun koira tekee töitä ja ohjaaja ei yritä mitään vaan nauttii koiransa osaamisesta. Toki tämä on lähes mahdotonta lajeissa, joissa koiralle opetetaan asioita kuten toko tai agility, kokeisiintähtäävät pk-lajit, bc-paimennuskokeet jne.

 

Eilen alkoivat mun ohjaamat koiratanssi- ja pentuagilitykurssit Ikaalisissa. Siellä oli paljon ennestään tuntemattomia ja siksi esittelin itseäni vähän. Tuhkasta sanoin, että siitä tulee harrastuskoira. Samaan hengenvetoon totesin, että se on tähän asti kasvanut kuin pellossa, ei se osaa juuri mitään, hyvä kun istuu ja menee maahan käskystä. Luokse se kyllä tulee useimmiten käskystä ja paikallaan se pysyy ehkä niin, että pääsen kahden metrin päähän ja palaan palkkaamaan sitä. Jotain tempunaihioita se on harjoitellut. Siinä samassa kuitenkin tajusin, että hei, Tuhkahan on saanut olla pentu. Se kulkee mukana joka puolella, se on tottunut monenlaisiin ihmisiin, se on nähnyt paljon koiria ja saanut niiden kanssa rauhassa leikkiä ja opetella koirien kieltä. Se on nähnyt monenlaisia eläimiä, se osaa matkustaa autossa, se osaa odottaa kytkettynä, se osaa ottaa lunkisti, se ei karkaile pihasta, se ei hauku turhaan, se ei lähde kaikenmaailman liikkuvan perään... Se on ollut mulla paljon mukana ja se on saanut rauhassa nähdä ja ihmetellä ilman, että sitä treenikentällä otetaan autosta ulos, treenataan ja viedään autoon takaisin. Mahla on opettanut sille monia arjessa hyödyllisiä taitoja kuten kuinka kohdataan lenkkeilijöitä metsässä (pysähdytään tai tullaan mun luo) tai kuinka vahditaan taloa (ei mitenkään, koska kaikki tulijat on kavereita), Mahla ei pörise tai rieku vieraissa paikoissa, joten Tuhkakaan ei sitä tee ja molempia koiria voi huoletta pitää vapaana. Itse asiassa Tuhka on saanut elää pikkupentuajan juuri niin kuin olen halunnutkin sen saavan olla. Me olemme harjoitelleet monen lajin alkeita vähän, joten se on saanut mietiskeltävää. Välillä on taas ollut viikkojen taukoa ja sitten taas palattu tekemään jotain ja taas se on saanut mietiskeltävää. Sitä ei ole kuitenkaan kuormitettu harjoituksilla vaan sen päätehtävä on ollut olla pentu.

Samanikäiset ja vähän vanhemmat pennut kurssilla olivat kytkettyinä eikä oikein kukaan uskaltanut päästää pentuaan vapaaksi. Tuhka nukkui puolitoista tuntia agilitykopin seinään kytkettynä rauhassa eikä villiintynyt, vaikka muita koiria tuli lähelle ja kaikki koirat olivat sille outoja. Kerran sitten otin Tuhkan esimerkkikoiraksi, kun selitin, miten harjoitella tolpan kiertämistä. Päästin pikkukoiran vapaaksi, menin tolpalle ja näytin. Tuhka teki mun kanssa töitä eikä edes vilkaissut muita pentuja ympärillä. Silloin tajusin, että vaikkei tämän mun kakaran kanssa ole oikein mitään tottelevaisuutta harjoiteltu, se ei ole oikeasti se juttu. Se juttu, mistä kaikki harrastaminen lähtee on suhde koiran ja ohjaajan välillä. Se, että ohjaaja on reilu niin arjessa kuin harrastaessa. Kaikki lähtee kotoa arjesta.

Miten mä vedän tämän kaiken yhteen? Mä olen onnellinen koiristani. Mä olen onnellinen, mitä ne ovat ja mitä ne osaavat. Niillä on sellaisia voimavaroja takanaan, että mä haluan vaan nautiskellen ottaa niitä käyttöön ja antaa koirien tehdä. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että tunnistusetsintä ja paimennus ovat niitä lajeja, jotka ovat kuin tehty mua varten, koska ne ovat kuin tehty mun koiria varten. Vaikka tunnistusetsintään on suunnitteilla tasokoe ja vaikka mua houkuteltiin syksyllä tai ensi kesänä suorittamaan perinteisen paimennuksen esikoetta, mä en harjoittele niitä varten. Mä haluan monipuolisen osaajan, mä haen työkoiramaisuutta, vaikkei mun koirat koskaan varmasti työkoiria tule olemaan. Työkoiramaisuus on se, mitä mä arvostan niin koirassa kuin harrastamisessa, mutta se on valitettavasti hyvin eri asia kuin kokeisiin tähtäävä harrastaminen, koska useimmissa kokeissa arvostetaan aivan muita asioita.

Ja niin, mä tykkään tehdä koirien kanssa. Siksi meidän harrastusvalikoima pysyy aivan yhtä laajana tästä eteenpäin kuin on tähänkin asti ollut ja luulen, että treenimäärissäkään ei tapahdu muutoksia. Mulla on vaan tullut asennemuutos ja se tarkoittaa, että mä haluan rennosti ja iloisesti työskentelevän koiran ja me unohdetaan ne ongelmat, mitä meillä on ollut ja jatketaan ilon kautta. Mahla on äänekäs, sitä mun on turha kieltää. Meillä kaikki tekeminen kärsii tällä hetkellä siitä, että mä yritän hallita Mahlan äänenkäyttöä. Mä lopetan sen ja toivon vaan, että pikkukoiran kanssa sujuisi asiat paremmin tämän suhteen. :)