Hyvää joulunaikaa!

Treenien osalta meidän syksy alkaa olla tässä. Vuosi oli antoisa, mutta siitä ehkä kirjoittelen myöhemmin lisää. Edelleen viime aikoina ainoana harrastuksena meillä on ollut hajujutut. Kotona ollaan naksuteltu temppuja ja jumppailtu, mutta "oikeita" harraksia meillä ei ole. Kaikki mielenkiinto on tuossa hajumaailmassa tällä hetkellä. Siinä riittää myös sarkaa. Välillä tuntuu, että mennään eteenpäin ja sitten taas tarvotaan syvällä suossa. Harrastamisen pitää olla kivaa, sitä se kaikista vaikeuksista huolimatta on. Meillä on aivan mahtava treeniporukka, laaja ja vaihteleva, mutta samanhenkisiä ihmisiä. Me sätitään toisiamme, neuvotaan, autetaan, nauretaan, rikotaan ja korjataan. Ollaan kai monesti todettu, että koska tämän harrastuksen pariin eivät tule mukavuudenhaluiset eikä kilpailuhenkiset niin siksi meillä on niin kivaa. Ja uskomatonta kyllä, siitä huolimatta koirat edistyy. :)

Eilen loppui tämän syksyn treenikausi (tai no onhan tuossa joulun jälkeen tulossa jotain spesiaalia ja huippua treeniä, mutta siitä ehkä paljastan lisää, kun se on ohi). Mahlan jatkiskakkosella treenailtiin koiranvaihtoa ja romurataa. Oli kiva tehdä pitkästä aikaa romurataa ja mikä hienointa, Mahla on mennyt hirmuisesti eteenpäin. Se oli rauhallinen. Oikeasti se käytti enemmän nenää kuin jalkoja, mikä on varsin yllättävää. Siitä jäi oikeasti tosi hyvä fiilis. 

Oikeastaan tänä syksynä olen oppinut luottamaan Mahlaan rakennus- ja alue-etsinnöissä sekä muissa hakutyyppisissä jutuissa, joissa on siis maalimies. Jos Mahla tsekkaa jonkun alueen tyhjäksi niin se ei kyllä ole erehtynyt syksyllä siinä kertaakaan ja mäkin olen siihen luottanut niin, etten palauta koiraa takaisin. Metsäjäljellä alkusyksystä koettiin monenlaisia ahaa-elämyksiä (ja metsäjälki oli ihan uusi aluevaltaus). Asvalttijäljellä mua vaivaa edelleen luottamattomuus koiraan. Valitettavasti. Mahla olisi parempi, mutta mä en usko enkä luota enkä osaa lukea sitä. Purkkiksella Mahla on rauhoittunut myös vähän. Sen sijaan lähtöhajunottoon on taas palannut samat vanhat itkuvirret, joiden kanssa taisteltiin pitkään ja ne vähän niinkun ehdittiin jo selättämään. Tässäkin pitäisi koota itsensä ja rauhoittaa lähtöhajunotto.

Tuhkakin pääsi eilen tekemään romurataa treenien lopuksi. Tuhka oli oikein pätevä. Se ei ole romurataa montaa kertaa tehnyt, koska ei ole ollut varsinaisesti noilla ohjatuilla kursseilla, mutta se keskittyi hienosti rataan ja tiesi tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Sen ilmaisut on edelleen niin eleettömiä, että mä en niitä osaa lukea kuin joskus. 

Tuhka on kehittynyt kovasti syksyn aikana. Etsinnöissä sillä on nyt löytynyt menovaihde päälle tarkkuuden siitä kärsiessä. Musta tuntuu, että nämä samat vaiheet on jokaisen käytävä läpi, oli koira millainen hyvänsä. Sivusta olen montaa koiraa seurannut ja nähnyt aina samoja vaiheita ja samoja ongelmakohtia, joista sitten selvitään kyllä, mutta ohjaajan hermoja se repii aina. Kun edelleen jaksaa antaa koiran tehdä, koira kyllä oppii itse hillitsemään itsensä. Jäljellä Tuhkan ongelmat on edelleen häiriöllisessä ympäristössä, mutta toisaalta se kyllä palaa työskentelemään itse. Pikkukoira on nenäeläin ja siitä olen tyytyväinen. Kun se on pienestä alkaen saanut haistella sitä parasta, Ihmisen ominaishajua, se on hyvin luonnollinen osa sitä. Se ei takerru näköaistiin eikä erilaisiin treenimuotoihin vaan sille merkityksellistä on vain se tärkein eli haju ja se kyllä on hienonnäköistä ja -tuntuista.

Hyvää joulua kaikille ja Onnea tulevalle vuodelle!