Muistan, kun Mahlan kanssa jouduttiin lopettamaan agilityn harrastaminen ja treenikaverit kyselivät pennusta, ajatelleeni, että ensin haluan löytää Mahlalle oikean harrastuksen. Oikeaksi harrastukseksi ajattelin jotain sellaista harrastusta, jossa me halutaan ihan oikeasti kehittyä, johon mä tuntisin edes vähän samanlaista intohimoa kuin agilitya kohtaan ja jossa ainoana tavoitteena ja kannustimena ei ole tulokset tai tittelit. Oikea harrastus ei ollut toko, ei rallytoko, ei koiratanssi. Niissä oikeastaan vain mun taidoilla on merkitystä ja ne ovat tavattoman tylsiä ja etenkin yksitoikkoisia verrattuna esimerkiksi agilityyn, joka vaatii sekä ohjaajalta että koiralta melko erilaisia asioita kuin esimerkiksi toko. Me löydettiin Mahlan kanssa oikea harrastus. Me löydettiin tunnistusjäljestys tai vähän laajennettuna tunnistusetsintä. Kohta tulee kaksi vuotta, kun käytiin viimeisissä agilitykisoissa, ja reilu vuosi me ollaan ihmetelty hajumaailmaa. En olisi uskonut, että me löydetään ihan oikeasti agilityn tilalle jotain.
Nyt me ollaan saatu hajuhommat hyvälle pohjalle. Nyt meille tulee pentu. Mä todellakin toivon, että mä voisin palata agilityradoille. Todella kovasti toivon sitä. Paljon mä olen Mahlan terveysongelmista ja agilityn fyysisyydestä oppinut. Enkä halua toista koiraa sillä rikkoa. Toisaalta nyt mä en voi panostaakaan siihen lajiin niin paljon, kun aikanaan Mahlan kanssa panostettiin (parhaimmillaan 2-3 treenit viikossa). Nyt meillä on myös hajuhommat ja hajujen maailmaan mä olen jämähtänyt. Näin uskoisin.
Tulee pennusta mitä tulee, niin se on tervetullut. Koira ei edelleenkään ole väline vaan ystävä. Hajutreenit ovat opettaneet luottamuksen ja yhteistyön olevan avain kaikkeen. Niin se vaan on kaikissa harrastuksissa. Tosin, kun mennään koiran nenän perässä, niin oikein muuta ei voi. Muissa lajeissa voi sentään yrittää.
Ensi viikonloppuna haetaan siis Lapista meille uusi perheenjäsen. Mistäpä muualta lapinporokoiria saisi kuin Lapista? ;D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti