Tänään tehtiin melko mielenkiintoinen jälkiharjoitus. Ainakin se oli jotain ihan uutta meille.
Jäljentekijä oli tuntematon ja ympäristö oli meille taas kerran vieras, tällä kertaa Kaukajärvellä. Toiveeni oli jäljelle alustanvaihtoja ja muutama esine. Jäljellä olikin neljä esinettä ja isompi loppuesine. Jäljentekijä oli tiputettu autosta siinä kohdalla, mistä jälki alkoi ja jäljentekijä oli teipannut ensitöikseen lähtöhajun sähkökaapin oveen. Viimeinen esine oli jätetty harmaan puisen pömpelin viereen, josta jäljentekijä oli noukittu auton kyytiin. Nämä tiedot sain, kuten myös koordinaatit lähtöpaikkaan ja valokuvan lähtöpaikasta:
Ja sit piti luottaa koiraan. Helpommin sanottu kuin tehty. Annoin lähtöhajun ja Maa lähti etsimään. Mahla lähti rinnettä alas, meni hiekkakenttien läpi suoraan jonnekin pihakadulle ja nurmialueelle. Siinä vaiheessa loppu usko hommaan. Ei oo täällä ja palattiin varsin pitkältä reissulta takaisin. Lähtö olikin sitten oikeastaan melkein hankalin paikka jäljellä. Katsottiin tien toiselle puolelle johtavat tiet, mutta niihin Mahla ei reagoinut. Se vaan veti koko ajan takaisin nurmirinteelle. Käveltiin sitä järjestelmällisesti päästä päähän, yritin tsekata, että jos jäljentekijä on mennyt siitä läpi niin Mahlan pitäisi nostaa jälki. Vaan eipä nostanut. Oikeastaan se yksi suunta jäi katsomatta, se oikea suunta. Tai kyllä me jalkakäytävää sinnekin päin mentiin, mutta nurtsi veti Mahlaa niin puoleensa, ettei jatkettu kovin pitkään. Itse asiassa Janne bongasi ekan esineen, joka oli hiekkatien risteyksen toisella puolen, jonkin matkaa jalkakäytävää eteenpäin. Kun lopulta mentiin tsekkaamaan hiekkatien risteys, Maa otti hajun sen jälkeen puskasta varsin selvästi ja eka esine nousi siitä nopsaan. Mutta ilmeisesti haju oli aika hyvin levinnyt nurmirinteeseen ja se aiheutti siksi niin suuria ongelmia. Muutenkin mahdollisia suuntia oli niin paljon, että saatiin aikaa kulumaan aika kivasti, kun kierrettiin alueella, vaikka Mahlan reaktiot tässä olivat melko selvät
Esineeltä jatkettiin suoraan tietä kaartaen vähän oikealle. Mentiin päättyvälle talojen väliselle pihakadulle. Käytiin tsekkaamassa se itse asiassa loppuun asti ja siitä haarautuvat pari polkua, mutta Mahla ei ollut niistä yhtään innostuneita. Niinpä palattiin isommalle aukealle, josta lähti hiekkatie. Sinne Mahla sitten lähti, kun olin hieman varmistellut ja katsonut myös muut vaihtoehdot. Punainen esine paistoi jo pitkälle, kun se oli suoralla. Mahla sen silti nenällä löysi.
Sitten alkoi meidän tai siis mun ongelmat. Eteen tuli risteysalue, josta Mahla lähti suoraan oikealle polkua pitkin. Oltiin menty sitä vähän matkaa eräälle puistonpenkille ja siinä totesin, että ei ole täällä, Mahlalla on ihan muut mielessä ja palattiin takaisin. Käytiin toisella puolella kiipeämässä portaan ylös ja sieltä rakennuksen ovet tsekkaamassa ja kun sieltä palattiin varsin nopeasti olin taas ihan varma, että ei ole täällä. Jäljellä oli vain yksi suunta ja se oli eteenpäin. Ja niin mentiin ja Mahla näytti olevan jäljellä. Tultiin mäkeä ylös, josta Maa meni suoraan oikealla olevan katoksen luo. Katos oli roskiskatos ja Maa oli jo sisällä välipalaa etsimässä. Mentiin pois, ei oo täällä. Kokeiltiin ylhäällä toinen suunta, josta ei pitkälle päästy, kun taas oli tyhjä. Mun pienessä päässä oli nyt kaikki suunnat katsottu ja palattiin edelliseen risteykseen takaisin. Sitten pyörittiin siinä kauan. Siis kauan. Mahla ei enää tehnyt edes töitä. Yritettiin kaikkia suuntia käydä läpi. Unohdin ne ihan ekalla kerralla tehdyt Mahlan reaktiot eri suuntiin. En vaan uskonut.
Kun turhauduttiin kaikki, pidettiin tauko. Juotin Mahlan. Mahla purki stressiä käpyjen kanssa leikkimällä. Mä laitoin Heidille viestiä, että missä on kolmas esine. Vastausta en kuitenkaan lukenut kun vasta kotimatkalla. Tauon jälkeen käytiin oikealla kerran ja se oli taas selvä ei. Sitten Maa lähti ylös jatkamaan hiekkatietä ja oli varsin varma. Ylhäällä se meni roskiksen ohi ja mä en päästänyt menemään. Roskikselle menossa muka. No ei ollut, oli jatkamassa jälkeä, mikä selvisi hieman myöhemmin. Käytiin yhdet raput kiipeämässä ja toteamassa, että ei oo täällä. Palattiin alas. Mä bongasin jotain punaista ja sanoin Jannelle, että ei kai se voi tuolla olla tai muuten mä sätin itseäni, etten ole päästänyt Mahlaa sinne. Siellä se oli. Siellä, mihin Mahla olisi ollut menossa jo pari kertaa aiemmin. Itse asiassa jo heti ensimmäisellä kerralla.
Loppujälki meni suoraan tietä, Mahlakin meni ja ilmaisi neljännen esineen vakuuttavasti. Ja loppuesine löytyi helposti. Että semmonen jälki.
Mikä teki tästä vajaasta kuudesta sadasta metristä sellaisen, että sillä tuhrattiin aikaa vajaa pari tuntia? (Alkureissu kesti tosin vajaan puoli tuntia ja yli puolituntia pyörittiin siinä risteyksessä sitten eli muu osa meni ihan kivasti kuitenkin.) Ei Mahlan kanssa ehkä vielä kadonneita mennä etsimään tai vilu ehtisi jo tulla... :) Me ollaan vasta tänä keväänä tehty vuorokauden vanhoja jälkiä, eli tämä jälki oli vanha ja vähällä harjoittelulla se tuo haastetta. Meidän ajamat jäljet ovat olleet yleensä noin 100-200 metriä eli tämä noin 560metriä oli niihin verrattuna ehdottomasti pidempi. Me ei olla ennen tehty pitkään töitä, noin puolessa tunnissa on selvitty kaikista haasteista, nyt tehtiin töitä aika paljon kauemmin ja ensimmäistä kertaa pidettiin taukokin. Tämän jäljen ympärillä oli paljon nurmea, mihin Mahla ei ole tottunut, koska yleensä tehdään melkoisessa asvalttiviidakossa jälkiä. Tällä jäljellä oli myös korkeuseroja, mikä vaikuttaa varmasti hajun leviämiseen, näihinkään ei ole totuttu. Ja mikä tärkeintä, me ei olla koskaan tehty kaksoissokkoa, jossa siis kukaan ei tiedä, missä jälki on mennyt, en minä eikä takamies vaan ollaan vain ja ainoastaan koiran nenän varassa. Näiden kaikkien huomioiden varjolla voin oikeastaan olla ylpeä koirasta! Jos olisin luottanut siihen, oltais oltu noin tuntia aiemmin jäljen päässä. Itseeni siis en voi olla niin kovin ylpeä ja taas kerran joudun vaan toteamaan sen, mikä pitäisi kyllä pikkuhiljaa sisäistää: LUOTA KOIRAAN!
Sitten alkoi meidän tai siis mun ongelmat. Eteen tuli risteysalue, josta Mahla lähti suoraan oikealle polkua pitkin. Oltiin menty sitä vähän matkaa eräälle puistonpenkille ja siinä totesin, että ei ole täällä, Mahlalla on ihan muut mielessä ja palattiin takaisin. Käytiin toisella puolella kiipeämässä portaan ylös ja sieltä rakennuksen ovet tsekkaamassa ja kun sieltä palattiin varsin nopeasti olin taas ihan varma, että ei ole täällä. Jäljellä oli vain yksi suunta ja se oli eteenpäin. Ja niin mentiin ja Mahla näytti olevan jäljellä. Tultiin mäkeä ylös, josta Maa meni suoraan oikealla olevan katoksen luo. Katos oli roskiskatos ja Maa oli jo sisällä välipalaa etsimässä. Mentiin pois, ei oo täällä. Kokeiltiin ylhäällä toinen suunta, josta ei pitkälle päästy, kun taas oli tyhjä. Mun pienessä päässä oli nyt kaikki suunnat katsottu ja palattiin edelliseen risteykseen takaisin. Sitten pyörittiin siinä kauan. Siis kauan. Mahla ei enää tehnyt edes töitä. Yritettiin kaikkia suuntia käydä läpi. Unohdin ne ihan ekalla kerralla tehdyt Mahlan reaktiot eri suuntiin. En vaan uskonut.
Kun turhauduttiin kaikki, pidettiin tauko. Juotin Mahlan. Mahla purki stressiä käpyjen kanssa leikkimällä. Mä laitoin Heidille viestiä, että missä on kolmas esine. Vastausta en kuitenkaan lukenut kun vasta kotimatkalla. Tauon jälkeen käytiin oikealla kerran ja se oli taas selvä ei. Sitten Maa lähti ylös jatkamaan hiekkatietä ja oli varsin varma. Ylhäällä se meni roskiksen ohi ja mä en päästänyt menemään. Roskikselle menossa muka. No ei ollut, oli jatkamassa jälkeä, mikä selvisi hieman myöhemmin. Käytiin yhdet raput kiipeämässä ja toteamassa, että ei oo täällä. Palattiin alas. Mä bongasin jotain punaista ja sanoin Jannelle, että ei kai se voi tuolla olla tai muuten mä sätin itseäni, etten ole päästänyt Mahlaa sinne. Siellä se oli. Siellä, mihin Mahla olisi ollut menossa jo pari kertaa aiemmin. Itse asiassa jo heti ensimmäisellä kerralla.
Loppujälki meni suoraan tietä, Mahlakin meni ja ilmaisi neljännen esineen vakuuttavasti. Ja loppuesine löytyi helposti. Että semmonen jälki.
Mikä teki tästä vajaasta kuudesta sadasta metristä sellaisen, että sillä tuhrattiin aikaa vajaa pari tuntia? (Alkureissu kesti tosin vajaan puoli tuntia ja yli puolituntia pyörittiin siinä risteyksessä sitten eli muu osa meni ihan kivasti kuitenkin.) Ei Mahlan kanssa ehkä vielä kadonneita mennä etsimään tai vilu ehtisi jo tulla... :) Me ollaan vasta tänä keväänä tehty vuorokauden vanhoja jälkiä, eli tämä jälki oli vanha ja vähällä harjoittelulla se tuo haastetta. Meidän ajamat jäljet ovat olleet yleensä noin 100-200 metriä eli tämä noin 560metriä oli niihin verrattuna ehdottomasti pidempi. Me ei olla ennen tehty pitkään töitä, noin puolessa tunnissa on selvitty kaikista haasteista, nyt tehtiin töitä aika paljon kauemmin ja ensimmäistä kertaa pidettiin taukokin. Tämän jäljen ympärillä oli paljon nurmea, mihin Mahla ei ole tottunut, koska yleensä tehdään melkoisessa asvalttiviidakossa jälkiä. Tällä jäljellä oli myös korkeuseroja, mikä vaikuttaa varmasti hajun leviämiseen, näihinkään ei ole totuttu. Ja mikä tärkeintä, me ei olla koskaan tehty kaksoissokkoa, jossa siis kukaan ei tiedä, missä jälki on mennyt, en minä eikä takamies vaan ollaan vain ja ainoastaan koiran nenän varassa. Näiden kaikkien huomioiden varjolla voin oikeastaan olla ylpeä koirasta! Jos olisin luottanut siihen, oltais oltu noin tuntia aiemmin jäljen päässä. Itseeni siis en voi olla niin kovin ylpeä ja taas kerran joudun vaan toteamaan sen, mikä pitäisi kyllä pikkuhiljaa sisäistää: LUOTA KOIRAAN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti