Tuhka 9 kk

Tuhkispuhkis hönttilöntti on jo 9 kuukautta vanha. Pieni iso mies.

Tuhkasta oli tulevan harrastuskoira ja sitä virkaa se toimittaa. Se on täysin erilainen kuin Mahla. Jos Mahla on aina tuntunut omalta, mun koiralta, jonka kanssa menee kaikki jotenkin luontevasti, vaikka virheitä matkalle toki mahtuu, niin Tuhka on aivan eri planeetalta. Mahla on kiero narttu, Tuhka putkiaivoinen mies. Pojanviikari, kujeileva pikkujäbä, mutta kiltti mammanpoika. Se ei ole rohkea eikä kova, ei utelias eikä nöyrä, mutta se on sitkeä ja sisukas. Vaikka sillä meneekin hermo, kun se ei keksi.

Mahla on aina ollut kekseliäs ja nokkela, sillä on aina ratkaisu. Sen kouluttaminen on helppoa, kun kerran sanoo hyvä ja antaa nakkia niin se toistaa saman. Tuhka ei. Se ei tajua. Eikä se ole oppinut tajuamaan, vaikka sitä ollaan harjoiteltu. Se toistaa vain istumista, maahanmenoa ja peruuttamista, niitä mitä se osaa ja kun niistä ei irtoa palkkaa, se alkaa huutaa.

Huuto on sen ratkaisu moneen muuhunkin asiaan. Paljon sitä on kyllä karsittukin. Aluksi se vaati ruoasta alkaen kaikkia haukulla, ilmoitti ulkona kaikesta vähänkin epäilyttävästä haukulla. Ei enää. Nyt haukku liittyy lähinnä leikkimiseen tai mörköihin, kuten tienposkessa olevaan kaapelikelaan.

Ei Tuhka ihan lapanen kuitenkaan ole. Mahla on tehnyt sille hyvää. Mahla pitää pikkupojan järjestyksessä, kurissa ja nuhteessa, mutta toisaalta on opettanut sille paljon välinpitämättömyyttä kaupungin menoa kohtaan. Jos Mahla voisi olla tyypillinen ongelmakoira, joka on pyörittänyt kaikki tassunsa ympärille niin Tuhka voisi olla tyypillinen korvaton remmirähjä. Ei ole, mutta potentiaalia siihen olisi.

Otin harrastuskoiran ja heti alusta alkaen totesin, että se ei ole ahne. Namit on ihan ok, mutta ei koko elämä, kuten ainaisesti nälkiintyvällä Mahlalla. Tuhka ei välitä myöskään leluista eikä se leiki kuin vahingossa joskus olkkarin lattialla. Tuhka ei pidä kosketuksesta ja pikemminkin haluaa etäisyyttä. Mutta se tykkää tehdä yhdessä. Kunpa sitä oppisi itse jotenkin vaalimaan ja käyttämään hyväkseen.

Tuhkan ehdottomasti yksi arvokas ominaisuus on se, että se osaa rauhoittua. Se ottaa rennosti, mutta kun aletaan tehdä, se on innolla tekemässä. Se osaa mielentilan hallintaa. Tosin turbovaihdetta siitä ei löydy. Sitä, mikä tekisi hyvästä agilitykoirasta loistavan.

Mun rakkauteni on agility. Yksi suuri syy Tuhkan tulolle ylipäätään oli saada agilityyn kaveri. Mä olen tajunnut, että mun on vaan tosi ikävä Mahlaa agilitykoirana. Ei tule toista Mahlaa, tervettä Mahlaa. Tuhka on aivan erilainen, siitä tulee ehkä ihan ok agilitykoira, muttei meistä tule sellaista tiimiä kuin meillä oli Mahlan kanssa. Mä silti uskon, että me tehdään oikeita asioita Tuhkan kanssa. Nyt syksy ollaan vietetty hiljaiseloa agilityn suhteen, mutta keväällä meille tulee hallivuoro, jolloin päästään jatkamaan seuraavia juttuja. Jo viime kesänä musta oli aivan mahtavaa päästä aksaamaan vaikkakin "ratana" oli vain pari putkea. Toki meillä on edessä pitkä työ luoda pohjat, este- ja tekniikkaosaaminen, mutta voi että kun mä silti odotan sitä innolla. Hyvämielentreenejä, hauskanpitoa, yhdessä tekemistä. Agility on pilkunviilaamista, mutta se ei ole pilkunviilaamista, vaan ainaista palkkaamista ja hyvää fiilistä. Laji, jossa epäonnistuessaan voi katsoa aina itseään peilistä ja palkata koira hyvästä työstä. Se on siistiä.

Aina välillä mä olen pohtinut, että haluanko lähteä agilityrumbaan mukaan niinä kaikkine epäkohtineen, mitä agilityyn tänä päivänä liittyy. Kun on ollut kuvioista pois hetken ja katsoo asiaa hieman ulkopuolelta, näkee paljon asioita, joita ei halua omalle kohdalleen. Mutta toisaalta joka kerta, kun mietin asiaa, katselen treenaavia koirakoita, lueskelen Facebookista aksakavereiden treeneistä tai kisoista tai pohdin jotain agilityyn liittyvää asiaa, niin aina mä innostun samalla tavalla. Aina samalla tulvii mieleeni ne hienot kokemukset ja muistot treeneistä ja radoilta Mahlan kanssa. En mä halua olla siitä ulkopuolella.

Hajutreeneihin Tuhka on kuin tehty. Paitsi että se ei ole labukka tai vihikoira, jotka ovat aivan eri tasolla nenähommien kanssa. Tuhka on ollut aivan tyhjä taulu vailla harrastushistoriaa, kun sen kanssa on aloitettu haisteluhommat. Siitä on kasvamassa monipuolinen hajuosaaja. Sen keskittymiskyvyn kehityksen on nähnyt hajuharjoituksissa hienosti, koska pennun väsymisen näkee hyvin selvästi. Vielä Tuhka kyselee multa, mutta yhä uudelleen hämmästyn itse treeneissä, miten hienosti se tekee.

Minulla on oppimista Tuhkan yksinkertaisuuteen. Sen kanssa opetusmetodit on oltava hyvin erilaisia kuin oivaltavan Mahlan kanssa. Tuhkalle pitää vääntää asiat rautalangasta ja toistaa. Pitää uskoa, että kertaus on opintojen äiti. Mahlan kanssa toistot aiheuttavat lähinnä uusien keksintöjen ja väärien suoritustapojen oppimista, mutta Tuhka ei opi ilman toistoja. Silti mä olen vakaasti sitä mieltä, että lepo on tärkeintä oppimisprosessissa. Siksi me treenataan vähän kerrallaan, levätään ja kuljeskellaan metsässä vapaana. Koira saa olla koira.

Mä en oikeastaan koskaan halunnutkaan pentua menestyvistä vanhemmista aktiivisesti harrastavalta tai kilpailunhaluiselta kasvattajalta. Mä halusin tavallisen koiran, jonka mukana ei tule paineita harrastaa tai kilpailla, koska mulla ei ole niin suurta kilpailutahtoa. Mä sain sellaisen. Ja onhan siinä sen verran menestyjää, että se sai virallisen nimen olympiavoittajan mukaan. Voiko sellaisesta koirasta tulla muuta kuin hieno? :)

Mun pieni höntsälöntsä on avannut ihan uuden maailman mulle ja oikeastaan mä olen iloinen, että se on täysin erilainen kuin Mahla, vaikka Mahla onkin mulle Se Koira. Tuhka on ihan huippu kakara enkä voi olla kuin kiitollinen, että sain juuri sen. Tuhkan. Se jotenkin sopii niin hyvin meille. Oikeastaan ollaan koko perhe tietyllä tavalla samanlaisia, vähän hönttejä kaikki, omalla tavallamme. Niin me kaksijalkaiset kuin kumpikin nelijalkainen.