Aika on mennyt nopeasti. Meidän pikkumies ei ole enää pikkumies vaan juniori, raastava teini. Sen 1 v. -synttärit on tänään ystävänpäivänä. Onnea myös kaikille sisaruksille!
Suloinen pikkumies huhtikuussa, kun se muutti pohjoisesta maasta tänne etelän lämpöön.
Ajattelin koota tähän vähän sitä, mitä pikkumies on, mitä sen kanssa on tehty ja mitä se osaa.
Ensimmäisessä toukokuisessa kuvassa pikkumies on raunioilla ja toisessa ottaa oppia vanhalta kurpalta.
Tuhka tuli meille huhtikuussa viime vuonna pikkuisena poikana. Ensimmäisen päivän jälkeen Mahla otti sen osaksi laumaa ja siitä lähtien niiden välillä on vallinnut sopusointu. Mahla pitää kyllä nykyisen teinipojankin kurissa ja nuhteessa, ettei pikkuinen kukkoile. Eikä se kukkoilekaan. Se on tyytyväinen rooliinsa lauman viimeisenä eikä oikeastaan asemaansa pyri muuttamaan.
Tuhka ei ole kuitenkaan tossukka, pehmeä tai alistuja. Se on sitkeän raastavan ärsyttävä. Se ei luovuta. Jos Mahlan kanssa tulee lähikontaktissa tilanne, että pikkuisen pitäisi väistää, se väistää, mutta vain ilmeellään, kääntämällä hieman päätä pois ja luimistaen korvat. Se ei pötki pakoon vaan ottaa heti tilaisuuden tullen omakseen sen, mikä oli Mahlalla ollut. Se siis uskoo arvonsatuntevaa vanhaa mammaa, mutta ei pelkää tai mene toimettomaksi, vaikka vanha mamma asettaakin välillä rajoja.
Tuhka Jyllissä kesäkuussa
Tuhka on kaupunkilaiskoira. Alkuun asuttiin kerrostalon toisessa kerroksessa, mutta syksyllä päästiin muuttamaan ensimmäiseen kerrokseen. Rappukäytävän tai yläkerran ääniä se pienenä pentuna kuunteli, muttei enää edes kuuntele. Tuhka on kuitenkin vahtiva koira verrattuna Mahlaan, jota ei kiinnosta ketä tulee ja ketä menee ja mistä tulee ja minne menee. Tuhka tykkää katsella pihalle ja ilmoittaa metsässä liikkujista pöhisemällä. Tosin vain silloin kun sattuu olemaan esimerkiksi sohvalla, josta se näkee hyvin ulos. Poissaollessamme koirat useimmiten nukkuvat makuuhuoneessa "omilla paikoillaan", Mahla pedillään ja Tuhka sängyn alla.
Kaupunkilaiskoira on joutunut opettelemaan ja tottumaan monenlaiseen ääneen ja menoon. Autojen, bussien, polkupyörien ja ihmisten melskeessä se kulkee turhia hötkyilemättä. Mahla on ollut sille loistavana esimerkkinä asiassa, mutta eipä pikkumies Mahlaa tueksi tarvitse vaan seisoo rohkeasti omilla jaloillaan. Erilaisiin ympäristöihin ollaan tutustuttu myös hajutreenien yhteydessä, kun luuhaamme pitkin markettien pihoja.
Meidän kaupunkilaiskoirat ovat kuitenkin melko onnellisessa asemassa, koska melkein kaikki niiden lenkit on tehty vapaana metsässä. Pidän koiria hyvin vähän kytkettynä. Mahla kulki vielä Hervannassa yksin asuessani vapaana ihan Hervannan keskustassakin ja sitä voi huoletta pitää kaduillakin halutessaan vapaana. Tuhkan kanssa näin ei kuitenkaan ole, joten hihnalenkkejä kaduilla teemme oikeastaan vaan sen vuoksi, että Tuhka oppii kulkemaan hihnassa ja ohittamaan koiria.
Tuhka oli iso poika jo heinäkuussa.
Maalla nuo koirat kuitenkin rakastavat olla ja maalla me paljon vietetään aikaa viikonloppuisin. Kyllä sen jotenkin näkee noista koirista, kun ajetaan kotikotipihaan maalla, ne saavat älyttömiä hepuleita isossa pihassa, pelloilla ja metsissä, joissa ei tarvitse vahtia, kun muita kulkijoita ei ole. Kylätie menee aivan talon takaa eikä Tuhkalle ole varsinaisesti opetettu olemaan menemättä sinne, mutta se on siinä ohessa oppinut kuten monet muutkin arjen asiat.
Voisi siis sanoa, että Tuhka on hyvin vapaan kasvatuksen lapsi. Se on saanut riehua ja leikkiä runsaasti metsässä vapaasti. Se on saanut rauhassa tutustua erilaisiin ihmellisiin asioihin eikä siltä ole vaadittu juuri mitään. Se on tutustunut niin kaupungin ihmeisiin kuin maatalon menoon traktoreineen, työkoneineen ja lehmineen. Sekin on kuin kotonaan siellä missä laumakin on.
Tuhka Hallilassa elokuussa
Vapaan kasvatuksen lapsi on siis oppinut lähinnä arjen taitoja. Arjen taidoista edelleen työn alla on toisten koirien ohittaminen. Tuhka rakastaa koiria. Kaikki koirat ovat sen mielestä potentiaalisia leikkikavereita eikä kukaan koskaan tahdo sille pahaa. Niinpä ohitustilanteet ovat vaikeita. Nykyisin kadulla ohitetaan ihan suht siivosti namittamalla, mutta metsässä vapaana tulevat koirat ovat edelleen ongelma. Tuhka kun haluaisi tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa.
Tuhka lukee mielestäni hyvin koiraa. Sitä ei jännitä niin pienet kuin isotkaan koirat. Jättikokoisetkin koirat on koiria, leikkikavereita. Eikä Tuhka ota nokkiinsa, vaikka joku vanhempi koira sille irvistää ja käskee pysymään kauempana, se on vain sellainen tylsä kaveri.
Arjen taitojen lisäksi pikkukoira on kuitenkin päässyt aloittelemaan harrastuskoiran uraa. Aloitetaan siitä helpoimmasta ja rakkaimmasta eli tunnistusetsinnästä. On ollut hienoa aloittaa kaikki pennun kanssa alusta. Tuhka on tällä hetkellä kehittynyt varsin monipuoliseksi hajutyöskentelijäksi. Sillä on vahva käsitys ihmisen ominaishajusta. Se osaa etsiä maavainuisesti ja ilmavainuisesti, se osaa työskennellä pimeässä ja valoisassa, rakennuksessa ja kaupungilla, se löytää niin pienet klemmarit kuin isot ihmisetkin ja koska se ei ole niin vahvasti orientoitunut pelkkiin pieniin esineisiin tai jälkiin, se hoksaa uusia harjoitusmuotoja nopeasti. Sille kaikki on niin yksinkertaista. Toisaalta se on vielä kovin häiriöherkkä ja haluaa varmistaa selustaansa niin, että sen työskentely on aika katkonaista. Asialle en sinällään tee mitään, se muuttunee ajan myötä tai sitten ei. Onko sillä niin väliä?
Agilitya Tuhka pääsi aloittelemaan jo heti ensimmäisenä keväänä ja kesänä. Harjoittelimme paljon putkijuttuja esimerkiksi kahden putken yhdistelmällä ohjaamista. Loppukesästä, syksyllä ja nyt alkuvuodesta ollaan hyvin harvakseltaan harjoiteltu hyppytekniikkajuttuja, erityisesti perussarjaa, kasvavaa sarjaa ja taipumista. Tuhka ottaa varovasti hyppäämisen, mutta selvästi osaamisen myötä siihen tulee vauhtia, koska viitteitä siihen suuntaan on jo näkyvissä. Mielestäni se on hienoa, koska mä toivonkin pystyväni rakentamaan Tuhkasta ajattelevan koiran. Samanlaista sata lasissa räiskijää siitä ei tule kuin Mahla oli ja sikäli agility sen kanssa ei ole sitä agilitya, mitä se oli Mahlan kanssa ja miksi agilityyn olen niin rakastunut. Tuhkalla on omat vahvuudet ja mä aion hyödyntää niitä.
Marraskuussa tuli ensilumi.
Tottelevaisuusjuttujakin ollaan tehty. Toko ei mulle koskaan ole ollut tärkeä laji, mutta siihen liittyviä liikkeitä on hauska opettaa kaiken muun ohessa. Tuhkan perusasento on kivalla mallilla, vaikka sen työstäminen on kauan kestänyt. Oikeastaan kaiken työstäminen vie Tuhkan kanssa paljon aikaa ja toistoja. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ollaan jopa muutaman kerran otettu paikallaan käännös vasemmalle tai oikealle tai eteen. Siitä se lähtee.
Istuminen ja maahanmeno ovat pikkukoiralla hyvin mielessä. Asennonvaihdoista istumasta maahan se osaa tehdä kivasti, mutta maasta istumaan on vielä hankala. Liikkeestä seisomista ollaan harjoiteltu satunnaisesti, mutta siinä ei mitään oivallusta ole vielä tapahtunut. Asentoihin liittyy myös paikallaanolot, joita pikkukoira tekee hienosti. Se on harjoitellut näitä häiriöllisinä, mutta aikaa en ole toistaiseksi kasvattanut enkä matkaakaan kuin satunnaisesti. Mä haluan sen ymmärryksen ensin ja sitten vasta totuttaa tuollaisiin häiriöihin kuten matkaan ja toisaalta ajan treenaaminen vaatii häiriöttömämmän ympäristön.
Kapulan pitämistä ollaan harjoiteltu. Ahaa-elämys asiassa koettiin joululomalla, sen jälkeen ollaan pari vähän intensiivisempää jaksoa ja nyt kapulan pito on hyvällä mallilla. Siinäkin voisi seuraavaksi kasvattaa kestoa ja lisätä häiriöitä. En vaan ole vieläkään päättänyt, opetanko Tuhkaa tuomaan kapulan eteeni vai suoraan sivulle. Molemmissa on puolensa. Pk-lajeissa me ei tulla Tuhkankaan kanssa koskaan kisaamaan, joten se ei määrää yhtään mitään.
Ensimmäisessä näyttelyssä pikkumies kävi ensimmäisen elinvuotensa aikana. Kippuran hännän takia sitä ei usein kehässä näe, mutta näyttelyreissu sujui oikein hienosti.
Tuhkasta on tullut hellyydenkipeä. Pentuna se ei välittänyt olla ihmisen lähellä rapsuteltavana, mutta nykyisin se änkee itsensä väkisin sohvalle aivan viereen ja joskus jopa sietää, että sitä silittää, kun se makaa kyljellään lattialla. Käsittelyyn se on siitä huolimatta totutettu eikä esimerkiksi kynsienleikkuu tuota mitään ongelmaa.
Tuhka on kuitenkin tavallaan pehmeä tai ärsykeherkkä. Jotkut äänet kuten pahvilaatikoiden kahina tai agilitykeinun pamahdus ovat sen mielestä erittäin ikäviä. Toisaalta kaupungin äänet, matalalla yli lentävät lentokoneet tai muu sellainen ei sitä häiritse. Pahvilaatikkoleikkejä meillä nykyisin leikitäänkin, jotta nuo ikävät pikkukoiria syövät laatikot eivät olisikaan enää niin pahoja ja pikkukoiria syöviä.
Tammikuussa nautittiin lumesta ja auringostakin jo vähän.
Tuhka on aika vallaton pojankloppi. Se on vienyt mut ihan uuteen maailmaan ja voin sanoa, että mä en ole edelleenkään sen kanssa samalla aaltopituudella. Sen urosmainen ajatusmaailma on kaukana siitä, mitä mä ymmärrän. Koko ajan me kuitenkin löydetään yhteistä säveltä yhä enemmän. Mutta mikä parasta, Tuhka todella tykkää tehdä mun kanssa asioita, vaikka lelut tai namitkaan eivät sen suosikkeja ole. Suloisinta on se, kun treenien tai lenkin jälkeen se käpertyy sohvalle ketunkäärölle asetellen häntäpuuhkan kuononsa eteen. Ja hurmuri-ilmettä pikkumies ei ole vielä kadottanut maailman tuuliin. Kyllä se on ihana kakara! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti