Tuhkan kiinnostus muihin koiriin on saatu jonkin verran hillittyä. Nykyisin onnistuu treenaaminen kentällä tai hallissa niin, että siinä on muita koiria läsnä. Tuhkalla on tekemistä mun kanssa niin se menee yli muiden koirien kanssa seurustelusta, mikä on hienoa. Kadulla ohitetaan namin kanssa jo oikeastaan tosi hyvin. Mitä rauhallisempi ohitettava koira on, sitä paremmin ohittaa myös Tuhka. Tekemistä vielä piisaa, jotta namia ei tarvitse syöttää koko ajan. Kuitenkin se pystyy jo keskittymään namiin, mikä on hieno juttu.
Metsässä Tuhka on lopettanut (kop kop) toisten koirien luo ryntäilyn. Toisin sanoen se ei enää ryntää suinpäin katsomaan, kun jossain näkyy liikettä. Tämä on tehnyt metsälenkkeilystä paljon rennompaa. Harmi vaan, että itse mukautuu tilanteeseen liian tehokkaasti ja palkkaaminen on vähän retuperällä. Mulla on yleensä namia mukana lenkillä, muttei herkkunameja, joita käytettiin silloin, kun yritettiin epätoivoisesti päästä eteenpäin muiden luo ryntäilystä. Pitäisi yllättää pikkukoiraa useammin niin että hyvästä luopumisesta ja luoksetulosta saisikin jättipalkan.
Mutta ei se elämä pikkukoiran kanssa näin helppoa ole. Tuhka ei varsinaisesti ole ollut kiinnostunut ihmisistä koskaan. Silloin kun muiden koirien luo ryntääminen oli pahimmillaan, se kyllä bongasi jokaisen ihmisenkin, koska ihmisten luona saattaa olla koiria. Ihmisissä ongelmallista onkin enää vain metsässä juoksevat ihmiset. Jotenkin ne vissiin onnistuu pelästyttämään nopealla ilmeistymisellä ja etenemisellä pikkukoiran niin, että se päästää varoitushaukun, joka kyllä pelottaa ne juoksijatkin. Ja varoitushaukun yhteydessä se ei tule mun luo. Se on sitä ihan samaa varoitushaukkua, mitä se piti aiemmin jokaikiselle metsässä vastaantulevalle koiralle, mutta josta me ollaan päästy eroon.
Niinpä seuraava suuri suunnitelma on ilmeisesti hankkiutua jonnekin iltarastipaikalle hengaamaan metsään ja ihmettelemään juoksevia suunnistajia. Harvoin tuolla metsässä ketään tulee juosten vastaan, mutta tuosta Tuhkan käytöksestä tulisi silti päästä eroon. Itseäni hävettää niin kovasti, kun oma koira tekee tuollaista, vaikkei se ole (kop kop) juoksijan luo kertaakaan mennyt. Tuhka harja pystyssä kumeasti haukkuen ja kohti juosten ei ole mikään ystävällisen koiran näky, että turha siinä on yrittää edes sanoa, että "kyllä tämä ihan kiltti on". Ei se siltä näytä.
On tuo melkoinen pikkukoira kyllä. Sen ongelmat on niin erilaisia kuin ongelmat Mahlan kanssa eikä mulla ole muuta ratkaisua kuin yrittää ja kokeilla. Toisaalta se on harja pystyssä oudoista asioista varoittaja ja toisaalta ehkä maailman suloisin otus, kun se sohvalla nukkuu pienellä ketukäröllä häntäpuuhkansa vieressä. Mahlan kanssa ei ole koskaan joutunut tekemään töitä meidän arjen sujumisen kanssa, sen ongelmat on treenikentällä. Tuhka on taas toisinpäin. Sen kanssa ollaan jouduttu harjoittelemaan niin montaa arjen asiaa niin monta kertaa ja ihan jatkuva työ jatkuu edelleen. Mä olen onnellinen siitä, että olen saanut olla paljon kotona Tuhkan ensimmäisen vuoden aikana, jolloin me ollaan ehditty työstää näitä ongelmia. En tiedä, missä oltaisiin, jos Tuhka olisi joutunut olemaan pitkät päivät yksin (no Mahlan kanssa) kotona eikä sille olisi pystynyt antamaan niin paljon virikkeitä kun sille on nyt pystynyt antamaan. Se on meinaan hiukan ärsyttävä, kun se kyllästyy ja haluaa toimintaa. Mutta väsyneenä kyllä sitten nukkuukin pitkiä sikeitä unia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti